Enkä suostu katsomaan totuutta silmiin, vaikka se seisoo edessäni.
Liian lähellä koko ajan aiheuttaen ahdistusta.
Edes takas, samaa rataa, noidan kehää kierrän enkä voi olla sanomatta
ettenkö pelkäisi kuolemaa.
Mutta enemmän pelkään että jään yksin, niin ettei edes
oma varjoni seuraa minua katu kivetyksiä pitkin.
Teemun kanssa me ollaan yhdessä, taas.
Kun vaan en osaa olla rakastamatta, mutta masokistista puuhaa tää on...
Verta valuu vaikkei haavoja ole lainkaan, ja sattuu vaikkei edes tuuli puhalla ihollani.
Osa minusta jaksaa edelleen, uskoa ja toivoa,
joku pieni pala minusta jopa unelmoi aina välillä, mutta kulta ei tunnu olevan läsnä.
En tunne sitä kuinka se rakastaa. Ääni on kylmä, kolea ja paleltaa, kun se ei edes halaa.
Olen tehnyt ehkä tuhat virhettä,
tehnyt asioita ilman yhtään ajatusten kulkua.
Mutta jos vaan voitaisiin aloittaa puhtaalta pöydältä.
Jättäen kaiken tämän paskan taaksemme.
Jos minä ja hän oltaisiin vahvoja vielä jonain päivänä ja koko mailma olisi meille.
Onni ottaisi meistä kahdesta kiinni, kun ollaan eksyneitä.
Mut... Katkoa mä tarviin, muuten kuolen varmaan ennen kun vuosia tulee 25...
Tätä rataa ei kannata kokeilla, sen voin sanoa ettei se tuska mihinkään mene vaikka
vetää, kuinka tai mitä.. Mikään ei tuo sitä onnea josta puhutaan, mutten ole saanut vieläkään sitä edes katsoa lähempää.
