näin sumein silmin on kaikki kauniimpaa.

eikä satu samalla tavalla, kuin aina.

se kipu katoaa, tai peittyy alle onnen.

Vale onnen.

pakko päästä katkolle.

pienestä palasta revitään palasia koko maailmalle

Mikään ei ole sen suuremmin muuttunut.
 Minä ehkä hieman olen sitä vastaan sotinut ja kutistunut.
Kuihtunut joka päivä, joka päivä pala kerrallaan on osa minua kadonnut.
Niin henkisesti, kuin fyysisestikkin.
 Yksinäisyys, vielä vasten tahtoani.
Niimpä voin häpeissäni myöntää peili kuvani vilauttavan sitä tuttua hymyään.
Sitä samaa ja saastaista.
 Tuijotuskilpailussa itseni kanssa jään niin tappiolle, etten tunnista omia kasvojanikaan.
Koko kehokuvasta puhumattakaan.
Kun en ole varma enään mistään, en erota ääriviivoja laisinkaan ja saan vain pohtia
miksi aina sattuu kaikkialle.
 Jokainen ruumiin osani huutaa minulle kirosanoja.
"vittu, sinä saastainen sekasikiö, etkö tätä parempaan pysty?"
Ja lyhistyen lattialle linnunpojan lailla minä mumisten toistelen että yritän minä yritän, mutta minä en jaksa.
Kun juna-asemallekkin matka tuntuu aina siltä viimeiltä.
 Alikulussa jokaiseen soluun polttaa, sattuu ja kirvele.
Hengitys ei kulje ja kehoni on, kuin yli kypsää spaghettia.
Sitä vehnästä tehtyä pullaa, roskaa.

Paino ei nouse, onneksi kai.
Muttei se kovin hurjaa tahtia laskekkaan.
 Tosin pieni ääni, se ääni joka olen minä huokaisee helpotuksesta.
ja sitten korvissani vaan soi se sama virsi, joka on kuultu jo turhankin moneen otteeseen.
Pelkään kuolemaa.
 Pelkään sitä ihan helvetisti, mutta silti se tuntuu olevan ainoa joka ymmärtää.
Se ottaa siipien suojaa ja silittää minut uneen, se suutelee otsaa hellästi ja lupaa ettei pian satu.

touhutorstai tai sit ei ihan, mutta jostainhan se on aloitettava.

Matkattiin tiksiin, mutta spontaanisti ja me ei edes riidelty!