kuvia, kun en tiennyt mitä muutakaan sanoa

peace & love

Katumuksen taakka, kun tajuaa ettei aikaa voikkaan pysäyttää

Satunnaisesti mut valtaa joku tosiaan kummallinen ja epämiellyttävä tunne.
Ja tiedän ettei t'ämä ole koskaan viimeinen kerta.
kai sen voi pistää tietyntyyppisen ahdistuksen ja paniikin piikkin.
Eli ei voi muuta, kuin irvistäen hymyillä ja opittava elämään.
Kaikkeen voi tottua, siitä olen aivan varma...
 tunne tuntuu siltä kuin heräisin kesken helvetinmoisen painajaisen mutta
En vain voi huokaista helpotuksesta ja todeta kaiken olleen pelkkää pahaa unta.
Enkä edes nukkunut, eksyin kaiketi vain liian syvälle mieleeni,
Sinne jossa on jokainen asia jonka olen halunnut unohtaa, asiat jotka ahdistavat ja tekevät
olemassa olosta lähes sietämätöntä.
jopa oma todellisuuden tajuni tuntuu siellä olevan nykyään.
Ajantaju, ja oma järjen ääni.
Senkin voi oppia hiljentämään, jos tarpeeksi tahtoo.
unohdat ettei elämä ole ikuista
 unohdat että kaikilla teoilla on seuraukset
 unohdat itsesi jotta kuuluisit edes jonnekkin.
 Lakkaat olemasta lopulta sinä kokonaan,
vain jottet olisi ulkopuolinen.
Pikakelaus naurettavan lyhyestä elämästäni, kelaus vuosista jotka ovat vain hävinneet, huomista odotellessa ja itse vauhdittaessani unohdusta turruttamalla itseäni kestääkseni itseäni edes hieman helpommin. Tunnen olevani, kuin elävä epäonnistumisen muoto ja varoitusmerkki, kuinka voi käydä jos tekee noin tai näin.
Olen 24 vuotta ja en tunnista peilikuvasta omia kasvojani. tuttu tyttö, mutta vieraat silmät.
Silmäthän on ihmisen sielunpeili. Pelkään, että jos antaisin jonkun oikeasti katsoa sinne niin menettäisin sen vähänkin mitä minulla itsestäni on jäljellä. Sillä en usko silmistäni näkyvän omaa sieluani. En ole uskonut vuosiin.
Tuntuu siltä, kuin minussa olisi asunut jo vuosien ajan joku omasta tahdostyani riippumaton olento.Sellainen jota en hallitse vaan heikkouteni vuoksi se on jopa naurettavan helposti saanut minusta yliotteen.
Vallannut ja tullut jäädäkseen.
Etkä sinä ole voinut tehdä yhtään mitään.
 Kukaan ei kuule, eikä kukaan näe.
Varsinkaan kukaan ei ymmärrä, enkä uskoisi hetkeäkään vaikka väittäisi muuta.
Ikäväkseni on vain hyväksyttävä, että ajassa en pääse taaksepäin vaikka kuinka kovasti sitä tarvitsisin. Että saisin mahdollisuuden valita edes muutaman kerran toisin.
Edes niissä kohdissa elämääni, kun tiedän missä kohtaa olen mennyt väärään suuntaan.
 Kunpa voisin edes kertoa, osanneeni kääntyä takaisin ajoissa. Edes kerran,
Pelkään, että olen kaikki ovet itse sulkenut suoraan elämän nenän edestä.
Heihei minä, heihei tulevaisuus.
En vain missään asioissa osaa lopettaa ennen, kuin on jo liian myöhä.
 Vaikka kesken matkan tajuaisin minne päädyn jos en heti tee jotain niin, miten helvetissä
saisin itsestäni sellaisia voimia revittyä? Elämän muutokset kaikissa mittakaavoissa tuntuvat
jotenkin mahdottomilta. Edes se, että olisin jonain päivänä onnellinen. Edes päivää ilman suunnatonta ahdistusta aamusta iltaan asti en ole vuosiin osannut edes salaa toivoa.
Ihminen, kun unohtaa ajan kanssa. Jopa niin yksinkertaisen asian, miltä tuntuu olla aidosti ylpeä itsestään ja tuntea tehneensä jotain koko sydämmestään.

Alan todella menettämään lopullista otetta itsestäni.
Minuuteni vain haalistuu ja haalistuu eikä jonain päivänä minua vain ole.
 Varmaan elämäni suurin virhe on ollut psykiatrian ja kaikkien lääkkeiden jättäminen yhtään ajattelematta.
Ainakaan en erehtynyt kuvittelemaan että selviäisin elämästä itsebi kanssa yksin.
Vaikka olisin kuinka onnellinen ja tasapainoinen niin voin taata sen, että en ikinä ajattelisi edes moista.
En kyllä osaa tai jostain alitajuntaisesta syystä tahdo sanoa mitä luulen ajatelleeni tai silloin tapahtuneen.
Itse itseni lääkitseminen on kai ollut ainoa vaihtoehtoni toisen pois sulkiessa.

voi helvetti.

Kuristaja feat Klovni Näkymättömät käsiraudat

Valot pimeyksien reunoilla

"Muista että ne kaikki suurimmat kauhut

On sun toiveittes peilikuvat, käännä ne
Ja kädestäs löydät niihin avaimet
Ja et on helpompi antaa muille anteeksi, kuin jäädä kaunaan kiinni 

Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys
Kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys
Ovat lopulta tarkoituksen palasia, osa arvoitusta
Ja osa totuutta"

Taiteilijan elämää.

"Oon pahoillani etten mäkään aina jaksa
oon pahoillani etten oo tarpeeks vahva
oon pahoillani että mullakin on vaikeet
oon pahoillani että munkin pitää purkaa paineet"

En oikein tiedä mitä sanoa.

Nykyään on lähes mahdotonta osata edes sanoiksi pukea 

mitään ajatuksia joita tahtoo äänen sanoa,

eikä kirjoittamisesta tule yhtään mitään.

Aivan, kuin olisin oman mieleni sisällä vankina.

Pakoon en pääse ja ahtaan paikan kammo kasvaa.

Tiedän, että siinä ei hyvin käy jos en pian löydä keinoa purkaa

pahaa oloa, joka minussa on ollut aina muttei koskaan kuitenkaan

se ole ollut lähellekkään yhtä helvetillistä kipua.

Tiedän, että olen tehnyt elämässäni paljon vääriä valintoja ja kyllä minä kadun.

Enemmän, kuin kukaan voi kuvitellakkaan,.

Ja kyllä minuun sattuu joka ikinen päivä, kun en vain osaa nousta jaloilleni.

ikävöin lakkaamatta kaikkea sitä mitä minulla oli joskus.

Elämää, perhettä, ystäviä ja ihan vähän itseäni.

Yksinkertaisesti minulla ei ole vain enää voimia laisinkaan.

Olen tullut pisteeseen, jota olin aina pelännyt.

Olen pahoillani, mutta minä en vain jaksa enää yrittää

ja on aika luovuttaa.

Sitä kohti olenkin viimeiset n.4 vuotta mennyt.

En ole koskaan ollut yhtä yksinäinen, mutta mitä muutakaan voi kun 

pelkää itseään kuollakseen.

Vihaa itseään enemmän, kuin ketään tai mitään tässä mailmassa.

En tahdo, kuin läheisilleni onnellisen elämän joten 

vain suojelen heitä, kun pysyn poissa.

Katoan.

kunnes kuolen.

Skandaali - Ei pysty