bad

Sometimes army planes go thru the sky
and it's all in the past
so don't you forget about the fact
that you have to keep breathing
when your logic fails and you find it cold
sometimes you want to sink inside
and you face the machine
thousands of flowers all around the machinery
and there's too many and you can't see straight

we all move so slow, always to the noise

i wanna try, i wanna try to stay alive
and they toss in waves in a sinking ship
still remember the beauty in the tragedy
and the wind just dies and sun is hot
my arms around my fear and i won't try to stay
your eyes are machines

we all move so slow, hear my voice trail off

-----------

Ilma ei vois olla yhtään piristävämpi taas -.-' sataa, on pimeetä eikä aamu näy.

-----------

On tajuttoman alakulonen olo taas vaihteeks. Millon mulla ei olis?
kello on vasta 10 aamulla ja oon jo 3 ahminu ja oksentanu tänään. Eihän meillä oo ketään kotona ketä vahtii mua.
Mä oon säälittävä.
Vaikka kuinka oksennan ja sen jälkeen katon peilistä itteäni niin mun kuva vaan nauraa mulle, se huutaa liikuntaa, se huutaa kipua ja nälkä. Olen lihonut.
Paino on pudonnut, peilikuvani kasvanut.
Tätä menoa mä oon kohta taas osastolla. Tällä kertaa en vaan mene vapaa ehtoisesti sinne syötettäväksi.
osastolla joka ikinen päivä tuntui vuodelta. Joka ikinen minuutti tunnilta.
Siellä ei voinut olla ahdistumatta, ei olla pelkäämättä.
Mä pääsin pois siks, että söin jotta en tee kuolemaa ja pääsen ulos, valehtelin alusta alkaen mun tuntemuksista.
Mä sanoin ettei tee mieli oksentaa, ei ahdista, ei masenna, en ajattele tuhoisasti henkeni puolesta, en liiku salaa öisin, en jätä aterioita koti lomilla väliin.
Mä vaan valehtelin.
Ja valheiden avulla mä sain elämän takasin.
Mä kerkesin vetämään yhden hengen vedon elämää ja onnellisuutta kunnes se lähti.
Joku tuli ja tukehdutti mut, en saa enää henkeä.

Mulla todettiin bulimia. Mä vihaan sitä. Osa lääkäreistä sanoo, että mulla on bulimarexia. Silti en ole täydellinen. En osaa olla ahmimatta, en osaa olla syömättä. Joka ikinen suupala on oksennattava, on se omena tai tikkari tai lasi mehua. Niin mä ennen ajattelin ja olen kovaa vauhtia menossa samaan.
Mä haluun elää ja haluun olla olematon. Kaunis ja laiha.

On joulukuu, takana päin marraskuun viimenen yö jolloin nukuin mahtavat 3 tuntia yöunia.
Poikani mun nukkuu tuolla ylhäällä, mä vaan kirjotan.

terapia käynnit on vihdoin alkanu. En vaan tiiä saanko niistä mitään irti. Oon liian rikki.
Joka ikinen kerta, kun mä puhun sille terapeutille nieleskelen samalla kyyneliä.
On niin helvetin vaikee myöntää miten heikko on. Oon vaan niin pettyny itteeni. Kaikki muutkin on. Vetoo vaan siihen, kuinka hyvin mulla osaston jälkeen meni, miks uudestaan näin?
Kai mä kohta taas makaan sairaalassa yö toisensa jälkeen letkuissa, toivon etten olis olemassa.
Ei nyt en voi.
En voi jäädä yksin.
On liian paljon pelissä tällä kertaa.
Poikaystävä joka todella välittää musta ja mä siitä.
Paras ystävä.
hyvät välit äitiin jollain tapaa vieläkin.
Tulevaisuus.

Ehkä mä tällä kertaa osaan välttää sen pohjan. Osaan välttää yksin jäämisen.
Tai sitte en.