On joulukuu, takana päin marraskuun viimenen yö jolloin nukuin mahtavat 3 tuntia yöunia.
Poikani mun nukkuu tuolla ylhäällä, mä vaan kirjotan.
terapia käynnit on vihdoin alkanu. En vaan tiiä saanko niistä mitään irti. Oon liian rikki.
Joka ikinen kerta, kun mä puhun sille terapeutille nieleskelen samalla kyyneliä.
On niin helvetin vaikee myöntää miten heikko on. Oon vaan niin pettyny itteeni. Kaikki muutkin on. Vetoo vaan siihen, kuinka hyvin mulla osaston jälkeen meni, miks uudestaan näin?
Kai mä kohta taas makaan sairaalassa yö toisensa jälkeen letkuissa, toivon etten olis olemassa.
Ei nyt en voi.
En voi jäädä yksin.
On liian paljon pelissä tällä kertaa.
Poikaystävä joka todella välittää musta ja mä siitä.
Paras ystävä.
hyvät välit äitiin jollain tapaa vieläkin.
Tulevaisuus.
Ehkä mä tällä kertaa osaan välttää sen pohjan. Osaan välttää yksin jäämisen.
Tai sitte en.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti