Viimeksi sitä himoitsi ollessamme kirkkonummella "lomailemassa"
eläin vahtina.
Siellä kaikki asiat tuntuivat jotenkin hienommilta, paremmilta ja värikkäämmiltä.
Aamulla ei tehnyt ensimmäisenä mieli itkeä, eikä myöskään kadota sängyn pohjalle.
Kulta taisi tykätä musta sillon vielä vähän enemmän, kun tänään ja huomenna.
Osaa, kun en hallita itseäni.
Osaa, kun en vaieta.
En osaa olla, se mitä minulta odotetaan.
En ole sitä, mitä toinen vaatii.
Tuskin koskaan kykenen olemaan tarpeeksi hyvä.
Miksei peruskoulu pohjalla oppinut elämään?
Eikä koirakoulukaan pistäisi minua ruotuun.
Jatkuva pelko toisen menettämisestä on turhankin raskasta mielelle.
Jatkuva katumus siitä minkälainen on, katumus ja anteeksi kun olen olemassa olot...
Anteeksi, kun keitin aamukahvia sinulle,
anteeksi, kun laitoin tipan liikaa maitoa siihen,
anteeksi, että rakastan sinua,
anteeksi, kun olet kaikki mitä minulla on.
Anteeksi, Anteeksi, anteeksi, anteeksi.
Sitten vain herää kysymys, onko toinen ollut täydellinen?
Jatkuva elottomuus koko ihmisessä ahdistaa.
Tuntuu siltä, että saan rakkaan henkiin edes sadasosa sekunniksi
räjähtämällä itse tuhansiin osiin.
Ja se sattuu joka kerta vain saatanasti enemmän.
Ja sitten haluan herätä huomiseen vielä vähemmän.
Valo on sammunut sen silmistä, minäkö sen sain himmenemään?
Kun yritin sitä pitää kirkkaana kaikin voimin.
Sitten unohdin omasta valostani huolta pitää.
Havahtuen siihen, että olen liian hajalla.
Epäkunnossa epänormaalisti ja täysin kaoottisesti sekaisin.
Miksi mitään ihmissuhteita on niin helvetin hankala pitää kasassa?
Varsinkaan niitä, jotka ovat kaikkein tärkeipiä..
Helpoimmalta aina tuntuu vain pakeneminen,
piiloutuminen ja unohtuminen.
Suojeluvaisto syntyy rakkaimmilleen, eikä
tahdo enää heitä yhtään kertaa satuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti