Tuhannet mun kasvot.
Pelkään koko ajan pilanneeni kaiken lopullisesti.
tehneeni viimeisen virheen, viimeisen rikkeen jota edes en huomannut.
Ennen, kuin olikin jo liian myöhä.
En puhu nyt mistään tietyistä asiasta tai aihepiiristä, vain ylipäätänsä.
Koko elämästäni,
joka on tuntunut vain helvetillisen pitkältä sattumusten sarjalta.
Nyt voinkin miettiä, miksen minä voinut saada edes ehjää kotia.
En tahtonut rikkinäistä perhettä, enkä taloa jonka lattia lankut lahoavat, kuin
autiotalossa.
Koko elämä läpi varoen askelmia halki talon, josta ei minulle ollut ulospääsyä.
Toisin, kuin veljelläni.
Jessellä on isä, isä jonka luokse pystyi muuttamaan, kun koti olot kävit
sietämättömäksi.
En kai koskaan valittanut, kun todella pitkään luulin kaiken kuuluvan kuvaan.
Kaiken sen alistamisen, halveksunnan, alkoholismin, väkivallan, ulkopuolisen olon.
Vaikka liian nuoresta asti opin vain pistämään läheiset edelleni.
Rakkaimmat, kuten pikkusiskot.
Teille olisin antanut koko sieluni, jos en olisi ollut pelkuri ja paennut.
Lähtenyt pois kotoa, heti tilaisuuden tultua.
Ja aivan liian aikaisin.
SIll' nythän olen 22 kai? enkä osaa elää mitenkään päin.
Kultaa rakastan, niin että se sattuu lakkaamatta.
Koko sydämmestäni, tai sen rippeillä.
Osilla jotka eivät vielä ole vaurioituneet.
Ja sitten ne hajonneet osat lopulta aina mokaavat.
Ne aikaajoin ottaa minusta vallan, kuin itse katoaisin kokonaan.
Enkä voi sille mitään.
Mutta kuinka, sen selittää selvällä suomella muille?
Niin etteivät sanat olisivat pelkkää hepreaa,
tai niin hiljaisia ettei niitä kuule kukaan, vaikka tuuli olisi tyyni eikä
kaupunki hengittäisi.
Ja sitten ne hajonneet osat lopulta aina mokaavat.
Ne aikaajoin ottaa minusta vallan, kuin itse katoaisin kokonaan.
Enkä voi sille mitään.
Mutta kuinka, sen selittää selvällä suomella muille?
Niin etteivät sanat olisivat pelkkää hepreaa,
tai niin hiljaisia ettei niitä kuule kukaan, vaikka tuuli olisi tyyni eikä
kaupunki hengittäisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti