4.4.17
Mariska - En osaa
"Niin monet kerrat oon pettäny itseni
Leikkinyt että mä olisin joku muu
Miksei kukaan tuu
Ja pelasta mua pulasta, opasta oikeelle kadulle,
estä hukkumasta hulluuteen, pahuuteen
Kompastun pohjaan, uppoon, kastun läpimäräks
Ja kun takas astun valon nään, onko ketään
Jäljellä joka vois anteeksi antaa mun pienuuden
Jos löytäisin uuden minuuden
Tai sit ei, anyway-ay-ay-ay... "
27.12.16
Näin mut ja teemu "toivotettiin tervetulleeks" kirkkonummelle
Teemu syksyn tullen lähti ja lensi etelään.
Eikä palannut, kuin sanomaan hyvästejä, muttei osannut edes olla hitusen vertaa rehellinen-
Piti vielä viimeisein kerran kusettaa mut korvat, suu ja koko pää täyteen paskaa, että varmasti
sitten sattuu ihan helvetin paljon kun tajuan todellisuuden.
Sillä on espanjassa toinen nainen, sillä on työ ja asunto, ennen kaikkea se on onnen ja valon löytänyt viimein, mutta ei vain halua jakaa sitä minun kanssani. Ei edes hitusen vertaa.
Pistää pohtimaan, että kuinka paljon se on koskaan minua rakastanut oikeasti?
Onko 5 vuoden aikana mikään ollut totta?? vai pelkkiä satuja, joita tyttö tahtoo kuulla ja uskoo joka kerta niihin samoihin valheisiin.
Tyhmä tyttö. Sokea ja rakastunut sellainen ainakin olen ollut.
Enää en edes tiedä mitä minä olen.
23.11.16
Voin vannoa vaikka käsisydämmellä, että en laiminlyö enää ikinä
velvollisuuttani astua oikeuden eteen, jos kutsu käy.
En ajatellut, en ainakaan loppuun asti.
Enkä kuunnellut ystäviäni, tai heidän varoituksiaan siitä, kuinka seuraavaksi minut tultaisiin kotoa
hakemaan 5 päivää ennen oikeuden käyntiä..
No niinhän siinä sitten kävi, eikä itkupotku raivarit konstaapeleille auttanut,
Ei edes se, että oltiin Vesan kanssa koko ilta odotettu kellon olevan sen verran että
kannattaa lähteä jorvin päivystykseen niin että ottaisivat minut sisään.
Sain sitten 5 päivää hyppiä yhdellä jalalla sellissä,
Polveni on nimittäin nyt sitten lopullisesti sanonut itsensä irti..
Paskat polvet, paskat poliisit.
Luulin sekoavani sinne koppiin.
Pakko kyllä sanoa, että olipahan kokemus.
Minulle se oli suhteellisen ankara rangaistus, yksi asia jota olen aina
pelännyt kuollakseni.
Toisena pelkään että tulen vahingossa päätymään vankilaan...
Mutta, se mitä tuossa pelotti olin minä itse.
Itseni kohtaaminen, oman ääneni kuuleminen, Omat tunteeni niin
hyvät sekä pahat, asiat joita en ole koskaan osannut käsitellä,
Haavat jotka eivät ole vielä parantuneet.
Tuntuu siltä , kuin minut olisi heitetty toisen minän kanssa sinne.
Kaksi suvia, Valo sekä pimeys.
Stop merkki, enkä enää päässyt umpikujasta mihinkään.
Teemua en kyennyt olla ajattelematta, en vaikka yritin kuinka.
Stop merkki.
Kun en enää päässyt pakoon kaikkia tuhansia tunteita sekä ajatuksia,
Rakkautta, pelkoa, vihaa, raivoa.pettymystä.
Helvetin kovaa ikävää.
jota olen nämä pari kuukautta kaikin keinoin yrittänyt tukahduttaa.
Olen kaiketi yrittänyt alitajuisestikkin unohtaa koko ihmisen olemassa olon.
Ihan vain siksi, että en tuntisi jälleen kerran samanlaista tuskaa.
Jälleen kerran saman ihmisen vuoksi.
Monestikkohan minun on käytävä nämä samat asiat läpi ja kidutettava itseäni
ollakseni valmis päästämään irti.
Enää en edes itse pysty itselleni valehtelemaan että teemu tällä kertaa
minua rakastaisi oikeasti. ja että kaikki sen sadut ja lupaukset tällä kertaa olisi aitoja.
En enää vain yksinkertaisesti kykene uskomaan.
Usko on haudattu lopullisesti, usko rakkauteen ja usko siihen ihmiseen.
velvollisuuttani astua oikeuden eteen, jos kutsu käy.
En ajatellut, en ainakaan loppuun asti.
Enkä kuunnellut ystäviäni, tai heidän varoituksiaan siitä, kuinka seuraavaksi minut tultaisiin kotoa
hakemaan 5 päivää ennen oikeuden käyntiä..
No niinhän siinä sitten kävi, eikä itkupotku raivarit konstaapeleille auttanut,
Ei edes se, että oltiin Vesan kanssa koko ilta odotettu kellon olevan sen verran että
kannattaa lähteä jorvin päivystykseen niin että ottaisivat minut sisään.
Sain sitten 5 päivää hyppiä yhdellä jalalla sellissä,
Polveni on nimittäin nyt sitten lopullisesti sanonut itsensä irti..
Paskat polvet, paskat poliisit.
Luulin sekoavani sinne koppiin.
Pakko kyllä sanoa, että olipahan kokemus.
Minulle se oli suhteellisen ankara rangaistus, yksi asia jota olen aina
pelännyt kuollakseni.
Toisena pelkään että tulen vahingossa päätymään vankilaan...
Mutta, se mitä tuossa pelotti olin minä itse.
Itseni kohtaaminen, oman ääneni kuuleminen, Omat tunteeni niin
hyvät sekä pahat, asiat joita en ole koskaan osannut käsitellä,
Haavat jotka eivät ole vielä parantuneet.
Tuntuu siltä , kuin minut olisi heitetty toisen minän kanssa sinne.
Kaksi suvia, Valo sekä pimeys.
Stop merkki, enkä enää päässyt umpikujasta mihinkään.
Teemua en kyennyt olla ajattelematta, en vaikka yritin kuinka.
Stop merkki.
Kun en enää päässyt pakoon kaikkia tuhansia tunteita sekä ajatuksia,
Rakkautta, pelkoa, vihaa, raivoa.pettymystä.
Helvetin kovaa ikävää.
jota olen nämä pari kuukautta kaikin keinoin yrittänyt tukahduttaa.
Olen kaiketi yrittänyt alitajuisestikkin unohtaa koko ihmisen olemassa olon.
Ihan vain siksi, että en tuntisi jälleen kerran samanlaista tuskaa.
Jälleen kerran saman ihmisen vuoksi.
Monestikkohan minun on käytävä nämä samat asiat läpi ja kidutettava itseäni
ollakseni valmis päästämään irti.
Enää en edes itse pysty itselleni valehtelemaan että teemu tällä kertaa
minua rakastaisi oikeasti. ja että kaikki sen sadut ja lupaukset tällä kertaa olisi aitoja.
En enää vain yksinkertaisesti kykene uskomaan.
Usko on haudattu lopullisesti, usko rakkauteen ja usko siihen ihmiseen.
16.11.16
18.10.16
28.9.16
Vittu, mä niin tiedän miltä tuntuu menettää ja rakastaa niin että se tappaa sisältä päin kuin vietäisiin ruumiin osia kuten sydän, keuhkot, maksa ja sielu sitten ihan vain siksi että et unohtaisi sitä miten merkityksetön olet. Merkityksetön ihmiselle joka on kuin puolet sinua ja merkityksettömämpi suurelle mailmalle
https://youtu.be/hCHsx_RxjRc
21.8.16
13.8.16
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)