You would not be left

Nauroimme, olo oli levoton.
 Hengitimme yhdessä samaa ilmaa, emmekä koskaan tahtoneet sanoa näkemiin.
Niin siskokulta nousi junaan matkalaukkuineen, minä jäin asemalle vilkuttamaan.
 Odottaen junan pysähtyvän ja peruvan matkansa Ouluun.
Ikävä on tukala olotila, ikävä on yksinäisyyttä ja kipua.
 Tiedän ettei seuraavaan näkemiseemme ole pitkä aika, mutta jokainen hetki tuntuu
vuodelta, yksikin kuukausi tuntuu tuhansilta.
 Astelin takaisin tyhjään asuntooni, ainakin lähes tyhjään.
Dina oli ovella vastassa iloiten minun tulleen kotiin.
 Muistin tämän tunteen kesältä, tämän kuinka pahalta tuntuu palata yksin kotiin
joka voisi olla yhteinen.
 Ottaisin siskoni, koska tahansa luokseni ikuisesti asumaan.

Miksi on pakko olla erossa perheestään?
 Näinä hetkinä, kun olemme kaukana toisistamme opin aina vain enemmän
ja enemmän arvostamaan sitä.
 Mikään ei koskaan korvaa perhettä, ei mikään mailmassa.

Toiseksi voin kertoa, että olen todella eksynyt.
 En tiedä mitä tehdä.
Viikonlopusta olen punninnut mielessäni tärkeitä asioita.
 Punninnut rakkautta. Rakastaako vai eikö rakastaa?
Luovuttaako vain, jotta olisi helpompaa.
 Edes yhtä lyöntiä ei kenenkään täydy kestää suhteessaan.
Olen vain liian säälittävä, heikko ja sanomaan näkemiin.
 Olen monen monta vuotta miettinyt, sitä miksei naiset jotka kärsivät perheväkivallasta
vain eroa. Miettinyt, että mikä siinä nyt voi olla liian vaikeaa.
 Säälien...
Päätin joskus etten itse olisi samanlainen, mutta taidankin olla.
 Tuntuu etten saa henkeä.

Äiti sanoi, että minun olisi pian päätettävä jotta saan itselleni rauhan.
 En vain kykene siihen.
Pyysin äitiä valitsemaan puolestani, muttei hän suostunut.
Sanoi ettei hän voi sellaisia päätöksiä tehdä puolestani vaikka tahtoisi.
 En vain itse pysty.
Hajoan tuhansiin osiin kaiken tämän keskellä.

I wish you'd let me go...

If you're a butterfly I'm suicide by insecticide

sekavat tunteet ja onnellisuuden tavoittelu

Koiravauvan kanssa olemme olleet jo viikon kotona, näin se aika vain menee.
 Myös siskoni Mira on ollut meillä viime perjantaista asti.
Sunnuntaina hän taas lähtee ja olen jälleen yksinäisempi, alakuloisempi.
Kaukana perheestäni.

 Eilen kaverit kävivät kylässä illalla. Oli aivan ihana nähdä heitä pitkästä aikaa.
Minut vain valtasi suuri alemmuuskompleksi, ahdistus.
 Tyttö oli laihtunut hurjasti, kuihtunut.
Luut paistoivat kilometrien päähän eikä normaaleista muodoista ollut tietoakaan.
 Itse olen tuntenut oloni viime aikoina paremmaksi, kuin aikoihin.
Fyysinen kunto on parantunut eikä ajatus ole laahustanut jatkuvasti syömisteni ympärillä.
 Eilen se paha olo kuitenkin hyökkäsi kovempaa, kuin myrskytuuli vasten kasvojani.
 Ajattelin välittömästi pystyväni samaan, kuin kyseinen kaverini.
Tahdoin lakata syömästä ja olla edelleen keijukainen.
 Olla sairaampi seurauksista huolimatta.

Aamulla heräsin suhtkoht aikaisin, varsinkin kun en yökkä nukkunut.
 Samantien noustessani vedin lenkkivaatteet ylleni ja tempaisin itseni Dinan kanssa
lenkille metsään.
 Ilma oli raikas ja kolea, mielialani koheni ja piristyin.
Nyt tärkeitä asioita on tullut hoidettua ja juon kahvia.
 Ärsyttää etten voi lakata ajattelemasta ystäväni nykyistä alipainoisuutta, miksi minun täytyy tuntea
kateellisuutta? Olen kateellinen ja helvetin huolestunut hävestä saman aikaisesti.
Anteeksi tyttö, mutta rakastan sinua.
 En ikinä voisi sanoa etten tahdo nähdä vähään aikaan itseni takia.
En voisi sanoa vaikka uskon sen auttavan minua.
 En tahdo enään itse siihen pahimpaan oloon takaisin, olen liian helpolla vietävissä.
Ehkä minun täytyy vaik pysyä lujana ja olla rakkaan ystäväni tukena omasta olostani huolimatta.