Myös siskoni Mira on ollut meillä viime perjantaista asti.
Sunnuntaina hän taas lähtee ja olen jälleen yksinäisempi, alakuloisempi.
Kaukana perheestäni.
Eilen kaverit kävivät kylässä illalla. Oli aivan ihana nähdä heitä pitkästä aikaa.
Minut vain valtasi suuri alemmuuskompleksi, ahdistus.
Tyttö oli laihtunut hurjasti, kuihtunut.
Luut paistoivat kilometrien päähän eikä normaaleista muodoista ollut tietoakaan.
Itse olen tuntenut oloni viime aikoina paremmaksi, kuin aikoihin.
Fyysinen kunto on parantunut eikä ajatus ole laahustanut jatkuvasti syömisteni ympärillä.
Eilen se paha olo kuitenkin hyökkäsi kovempaa, kuin myrskytuuli vasten kasvojani.
Ajattelin välittömästi pystyväni samaan, kuin kyseinen kaverini.
Tahdoin lakata syömästä ja olla edelleen keijukainen.
Olla sairaampi seurauksista huolimatta.
Aamulla heräsin suhtkoht aikaisin, varsinkin kun en yökkä nukkunut.
Samantien noustessani vedin lenkkivaatteet ylleni ja tempaisin itseni Dinan kanssa
lenkille metsään.
Ilma oli raikas ja kolea, mielialani koheni ja piristyin.
Nyt tärkeitä asioita on tullut hoidettua ja juon kahvia.
Ärsyttää etten voi lakata ajattelemasta ystäväni nykyistä alipainoisuutta, miksi minun täytyy tuntea
kateellisuutta? Olen kateellinen ja helvetin huolestunut hävestä saman aikaisesti.
Anteeksi tyttö, mutta rakastan sinua.
En ikinä voisi sanoa etten tahdo nähdä vähään aikaan itseni takia.
En voisi sanoa vaikka uskon sen auttavan minua.
En tahdo enään itse siihen pahimpaan oloon takaisin, olen liian helpolla vietävissä.
Ehkä minun täytyy vaik pysyä lujana ja olla rakkaan ystäväni tukena omasta olostani huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti