You would not be left

Nauroimme, olo oli levoton.
 Hengitimme yhdessä samaa ilmaa, emmekä koskaan tahtoneet sanoa näkemiin.
Niin siskokulta nousi junaan matkalaukkuineen, minä jäin asemalle vilkuttamaan.
 Odottaen junan pysähtyvän ja peruvan matkansa Ouluun.
Ikävä on tukala olotila, ikävä on yksinäisyyttä ja kipua.
 Tiedän ettei seuraavaan näkemiseemme ole pitkä aika, mutta jokainen hetki tuntuu
vuodelta, yksikin kuukausi tuntuu tuhansilta.
 Astelin takaisin tyhjään asuntooni, ainakin lähes tyhjään.
Dina oli ovella vastassa iloiten minun tulleen kotiin.
 Muistin tämän tunteen kesältä, tämän kuinka pahalta tuntuu palata yksin kotiin
joka voisi olla yhteinen.
 Ottaisin siskoni, koska tahansa luokseni ikuisesti asumaan.

Miksi on pakko olla erossa perheestään?
 Näinä hetkinä, kun olemme kaukana toisistamme opin aina vain enemmän
ja enemmän arvostamaan sitä.
 Mikään ei koskaan korvaa perhettä, ei mikään mailmassa.

Toiseksi voin kertoa, että olen todella eksynyt.
 En tiedä mitä tehdä.
Viikonlopusta olen punninnut mielessäni tärkeitä asioita.
 Punninnut rakkautta. Rakastaako vai eikö rakastaa?
Luovuttaako vain, jotta olisi helpompaa.
 Edes yhtä lyöntiä ei kenenkään täydy kestää suhteessaan.
Olen vain liian säälittävä, heikko ja sanomaan näkemiin.
 Olen monen monta vuotta miettinyt, sitä miksei naiset jotka kärsivät perheväkivallasta
vain eroa. Miettinyt, että mikä siinä nyt voi olla liian vaikeaa.
 Säälien...
Päätin joskus etten itse olisi samanlainen, mutta taidankin olla.
 Tuntuu etten saa henkeä.

Äiti sanoi, että minun olisi pian päätettävä jotta saan itselleni rauhan.
 En vain kykene siihen.
Pyysin äitiä valitsemaan puolestani, muttei hän suostunut.
Sanoi ettei hän voi sellaisia päätöksiä tehdä puolestani vaikka tahtoisi.
 En vain itse pysty.
Hajoan tuhansiin osiin kaiken tämän keskellä.

I wish you'd let me go...

If you're a butterfly I'm suicide by insecticide