Aika on kulunut ja kulunut kulumistaan.
Nettiä ei pitkään aikaan ollut käytössä ja nytkin on vain hetkellisesti joten voin kai vain
nauttia siitä ja muistaa kirjoitella tänne.
Elämässäni ei ole tapahtunut mitään muutoksia.
Edelleen olen kotona, enkä ole saavuttanut mitään hyödyllistä.
Kohta onkin jo joulu ja menen taas ouluun.
Juon kahvia ja on minulle aamu.
Kello löi jo yli kahdentoista, mutta hereillä aikani olo on pieni.
En osaa vaihteeksi nukkua ollenkaan.
Valvon sängyssä aamun pikkutunneille ja yritän nukahtaa.
Unettomuudessa vihaan sen mukana tuomaa ahdistusta, kun asiat alkavat pyöriä päässä
lakkaamatta. Milloin ahdistaa vain ja milloin stressaa.
Murehdin tulevaa ja murehdin eilistä.
Miten ikinä pystyn pysymään koulu/työ elämässä, kun nukkuminen on olematonta?
Päivisin olen liian väsynyt mihinkään ja öisin olen pirteämpi, kuin koskaan.
Se ei ole normaalia. Se on todella turhauttavaa.
Tarvitsen uuden psykiatrin joka määrää minulle nukahtamislääkkeitä, ahdistuslääkkeitä sekä
mielialalääkkeitä.
Enhän minä voi elää ilman niitä, kun monta vuotta olen pumpannut kaikkea tuota paskaa sisääni päivästä
toiseen. En suinkaan ole riippuvainen, mutten osaa olla ilmankaan.
Viimeisen kuukauden aikana olen ollut henkilökohtaisesti erittäin huolissani itsestäni.
Tunnistan nämä tunteet sellaisiksi joita olen kokenut muutamat vuodet sitten.
Tämä tunne oli ennen ensimmäistä osastojaksoani.
Vedän huomaamattani itseäni yhä vain syvemmälle pimeään.
En saa putoamista loppumaan.
En osaa vastata lähes koskaan puhelimeen, en jaksa olla sosiaalinen enkä muista olla itseni.
Hiljalleen eristäydyn jälleen koko mailmasta.
Miten tällä kertaa pääsisin tästä ylös, kun äiti ei ole pelastamassa minua?
Aamuisin tahdon jäädä vain sänkyyn makaamaan, keksin syitä miksei tarvitse tehdä mitään.
Päivisin tahdon tavata ystäviäni ja olla pirteä, mutta en vain pysty.
Se on liian raskasta.
Illat sitten itken surkeaa elämääni, itken itseäni ja loputonta kipua jokaisessa solussani.
Tervetuloa helvettiin.
Tahtoisin sanoin kuvailla elämääni, mutta se on vaikeaa.
Kirjoittaminen on monimutkaista ja puhuminen mykkää.
Olen tavallaan eksynyt suureen metsään, jossa jokainen tumma puu nauraa minulle.
Kierrän mustaa kehää, pääsemättä kehästä ulos.
Kahleet pitävät minua sen keskellä. Palaan aina saman suuren ja ilkeän puun luokse vaikka pääsisin edes hiukan eteen päin.
Minulla on avain kahleisiini, mutta en uskalla käyttää sitä.
tahdon ulos tästä kahleet mukanani, sillä niistä luopuminen olisi liian suuri muutos.
Pelkään ettei niiden jälkeen minulla olisi jäljellä muuta, kuin tyhjä kuori, tyhjä sydän.
Vihaan noita pieniä piruja jotka kiroavat minua mielessäni, ne huutavat korvia raastavalla äänellä olemaan
täydellisempi, ne rankaisevat minua virheistäni.
Vievät raimmat ihmiset piiloon minulta.
Lupaavat heidän tulevan takaisin kunhan olisin arvokas ihmisenä, täydellinen höyhenenä.
Alkoholi ja sekavuus saattaa hetkeksi vaimentaa nuo äänet jotka ovat liimautuneet jokaiseen soluuni.
Elämäni on pelkkä pieni likainen salaisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti