questioning myself

Clearly, clearly I remember
Days of useless crying
Almost feeling dead

Yö syvenee ylleni, kello se vain kulkee.
 Silmäni eivät sulkeudu, eivät kiinni painaidu.
On Turhauttavaa valvoa yöstä toiseen, kun muut nukkuvat.
 Kostautuu tämä unettomuus aina joka saatanan päivänä.
Päivinä jolloin minun olisi oltava vahvempi, oltava ihminen ja elää.
 Ennen kaikkea olla minä.

En ymmärrä mikä minuun on taas mennyt. Olen kadonnut, hajoamispisteessä.
 Viimepäivinä, viimeviikkoina, viimekuukausina...
Olen ollut uneton, ahdistunut, uupunut, sairas, surkea ja sulkeutunut.
Sulkeudun yksin tähän omaan surkeaan mailmaani.
 Suljen jokaisen ihmisen pois viereltäni, vaikka tahtoisin pyytää heitä jäämään.
Tahtoisin heidän pitävän minua kädestä ja olla päästämättä koskaan irti etten katoaisi lopulta kokonaan.
En vain pysty. Sanoja ei ole, minua ei ole.
 Ei ole riittävästi jaksamista olemiseen.
Sattuu ajatella. Miksi elän näin? Miksi tuhoan kaiken ajan? Nuoruuden? Ihmisen onnellisimman ajan?
 Minulla ei ole nuoruutta, ei onnellisuutta.
Tahtoisin niin kovasti pätevää apua ongelmiini... En loputtomia tietämättömiä ja ilkeitä psykiatri tätejä saati
muita lääkäreitä, ei osastoja!.
 Tarvitsen kunnon lääkityksen joka mieleeni tehoaa, lääkkeen joka auttaa minua nukahtamaan, auttaa pääsemään paniikki kohtauksen ja pelon yli. Tarvitsen terapia muodon joka jääräpäiseen pahaani tehoaa.
 Tahdon jaksaa tehdä työtä ja opiskella, jaksaa siivota ja jaksaa tavata ystäviä.
Tahtoisin jaksaa kaikkea mitä kuuluukin.

Ja toiseksi, toinen valituksen aihe tai huolen aihe.
 Joulu, perhe, Ouluun meno ja plaah.
Tahdon perheeni luo jouluksi, tahdon todella.
En vain jaksaisi sitä paskaa uudestaan ja uudestaan, että perheessä dokataan ja dokataan vitusti.
 Kaikki paska kaadetaan minun niskaani ja olen syyllinen kaikkeen. En vain jaksaisi.
 Olisipa tällä kertaa niin, että kaikki olisi hyvin.
Pelkään joulua jota niin joskus rakastin, ja rakastan edelleen sisimmässäni.

ja nyt tupakalle->