Pitkästä aikaa, enkä meinaa saada itsestäni irti edes yhtä lausetta.
En osaa ilmaista itseäni, enkä tunteitani.
Olen tainnut kadottaa jälleen kerran kaikki sosiaaliset taitoni.
Kyvyn olla omaitseni, tai tehdä niin, kuin itse näen olevan oikein.
Olen sielultani rikki,
lapsi paskan kohtalon.
Ja jollain ihmeellä minä olen silti vielä hengissä.
Kaikesta paskasta sun muusta huolimatta.
Mutta se sattuu, joka päivä vain enemmän.
Siis oikeasti tekee kipeää, kun osaa en onnea edes tunnistaa.
Se tulee ja menee.
Mutta minä ymmärrän vasta, kun sen menetän.
Aina, kaiken suhteen ymmärrän vain liian myöhään .
Tyhmä, joka tulee jäljessä.
Henkisesti jälkeen jäänyt,
ja elämän reitiltä totaalisen eksynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti