Tänään totesin ekan kerran, että kesä on viimeinkin rantautunut suomeen.
Mutta illemmalla, kun kotiin ontunutta ja väsynyttä ruhoani raahasin
sainkin huomata olleeni vähän väärässä.
Kirkkonummella, täällä kaukana kaikesta,kaikista
ja koko muun mailman laidan ulkopuolella olevassa paikassa tuuli teki
ilmasta kolean, kuin syksyllä ja kolean kuin alkukeväällä.
ns oikeat k.nummelaiset vetelivät tuolla puoli pukeissaan, mutta
Teemun kanssa tutistiin kunnon pukeutumisesta huolimatta.
Ajattelin, että täältä kotoisin olevat eivät joko tahdo tietää
mistään paremmasta tai sitten he ovat vain tyytyneet kohtaloonsa
eivätkä näe tätä kuppaista kylää samoin silmin, kuin minä.
Kuoleman hiljainen kaupunki, jossa kadulla kulkiessa tuntee
lakkaamatta silmä parit selässään.
Tavalla, kuin sinua seurattaisiin, tai tarkkailtaisiin jokaista liikettäsi myöten.
Ahdistavaa.. Oikeasti.
Ihan, kun muuten en omistaisi jo turhan vilkasta mielikuvitusta.
Puhumattakaan sitten äänistä jotka puhuvat minulle vähän väliä.
Ketään ei näy, mutta ääni kuuluu. Kuulen kuinka äänet usein puhuvat todella ikävään sävyyn
minusta. Kuulen. kuinka ne kieroilevat ja liittouvat keskenään itseäni vastaan
Aivan kuten muutkin.
Joten ei mitään poikkeavaa.
Taidan vain olla jälleen suuren askeleen lähempänä täyttä hulluttaa.
Tervetuloa kellokoski ja pehmustettu huone.
"Sulla merkitystä on etkä sitä unohtaa sä saa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti