Näin mut ja teemu "toivotettiin tervetulleeks" kirkkonummelle

Teemu syksyn tullen lähti ja lensi etelään.
Eikä palannut, kuin sanomaan hyvästejä, muttei osannut edes olla hitusen vertaa rehellinen-
Piti vielä viimeisein kerran kusettaa mut korvat, suu ja koko pää täyteen paskaa, että varmasti
sitten sattuu ihan helvetin paljon kun tajuan todellisuuden.
Sillä on espanjassa toinen nainen, sillä on työ ja asunto, ennen kaikkea se on onnen ja valon löytänyt viimein, mutta ei vain halua jakaa sitä minun kanssani. Ei edes hitusen vertaa.
Pistää pohtimaan, että kuinka paljon se on koskaan minua rakastanut oikeasti?
Onko 5 vuoden aikana mikään ollut totta?? vai pelkkiä satuja, joita tyttö tahtoo kuulla ja uskoo joka kerta niihin samoihin valheisiin.

Tyhmä tyttö. Sokea ja rakastunut sellainen ainakin olen ollut.
Enää en edes tiedä mitä minä olen.

Five Finger Death Punch - My Nemesis

Voin vannoa vaikka käsisydämmellä, että en laiminlyö  enää ikinä
velvollisuuttani astua oikeuden eteen, jos kutsu käy.
 En ajatellut, en ainakaan loppuun asti.
Enkä kuunnellut ystäviäni, tai heidän varoituksiaan siitä, kuinka seuraavaksi minut tultaisiin kotoa
hakemaan 5 päivää ennen oikeuden käyntiä..
 No niinhän siinä sitten kävi, eikä itkupotku raivarit konstaapeleille auttanut,
Ei edes se, että oltiin Vesan kanssa koko ilta odotettu kellon olevan sen verran että
kannattaa lähteä jorvin päivystykseen niin että ottaisivat minut sisään.
 Sain sitten 5 päivää hyppiä yhdellä jalalla sellissä,
Polveni on nimittäin nyt sitten lopullisesti sanonut itsensä irti..
Paskat polvet, paskat poliisit.
Luulin sekoavani sinne koppiin.
Pakko kyllä sanoa, että olipahan kokemus.
Minulle se oli suhteellisen ankara rangaistus, yksi asia jota olen aina
pelännyt kuollakseni.
 Toisena pelkään että tulen vahingossa päätymään vankilaan...
Mutta, se mitä tuossa pelotti olin minä itse.
Itseni kohtaaminen, oman ääneni kuuleminen, Omat tunteeni niin
hyvät sekä pahat, asiat joita en ole koskaan osannut käsitellä,
 Haavat jotka eivät ole vielä parantuneet.
Tuntuu siltä , kuin minut olisi heitetty toisen minän kanssa sinne.
Kaksi suvia, Valo sekä pimeys.
Stop merkki, enkä enää päässyt umpikujasta mihinkään.

Teemua en kyennyt olla ajattelematta, en vaikka yritin kuinka.
Stop merkki.
 Kun en enää päässyt pakoon kaikkia tuhansia tunteita sekä ajatuksia,
Rakkautta, pelkoa, vihaa, raivoa.pettymystä.
 Helvetin kovaa ikävää.
jota olen nämä pari kuukautta kaikin keinoin yrittänyt tukahduttaa.
Olen kaiketi yrittänyt alitajuisestikkin unohtaa koko ihmisen olemassa olon.
Ihan vain siksi, että en tuntisi jälleen kerran samanlaista tuskaa.
Jälleen kerran saman ihmisen vuoksi.
Monestikkohan minun on käytävä nämä samat asiat läpi ja kidutettava itseäni
ollakseni valmis päästämään irti.
Enää en edes itse pysty itselleni valehtelemaan että teemu tällä kertaa
minua rakastaisi oikeasti. ja että kaikki sen sadut ja lupaukset tällä kertaa olisi aitoja.
En enää vain yksinkertaisesti kykene uskomaan.
Usko on haudattu lopullisesti, usko rakkauteen ja usko siihen ihmiseen.

Poem

Vittu, mä niin tiedän miltä tuntuu menettää ja rakastaa niin että se tappaa sisältä päin kuin vietäisiin ruumiin osia kuten sydän, keuhkot, maksa ja sielu sitten ihan vain siksi että et unohtaisi sitä miten merkityksetön olet. Merkityksetön ihmiselle joka on kuin puolet sinua ja merkityksettömämpi suurelle mailmalle

https://youtu.be/hCHsx_RxjRc

Tigeris vähän ihastelee

Esp feat. Elinkautinen - Uusi alku

Laura Närhi - Supersankari

"Sä jahtaat jossain naista parempaa

Mut oisit voinut katsees kohottaa
Ja silloin nähdä silmissäni sen
Että puolestasi tekisin kaiken
Sä annoit periks kesken tarinan
Ja kaiken halusit, helpoksi muuttuvan
Läpi tornadojen vierelläsi
Kulki kokoajan supersankari"

Miten musta tuntuu siltä, että oon kokenut ja nähnyt kaiken tän

aiemminkin.. Tuntenut kipua josta en uskonut kykeneväni edes tuntemaan..

Noidankehä kiertää vain yhä kovempaa, sumu sakenee ja minä vain jatkan vaikka lepää pitäs vissiin.

Mutta en minä tahdo nähdä mitä käy kun kaikki tunteet joita olen paennut saakin minut kiinni.

Rakkaus ei ole ikuista. kyllä minä sen tiesin mutten tahtonut uskoa.

Noidan kehää

Miten mä voin taas löytää itseni tästä pisteestä? Saman puun juurelta, kuin olisin kulkenut pelkkää ympyrää.
Sellaista nimeltään, kuin noidan kehä.
Toistaen samat virheet oppimatta ja nyt voin vain toivoa seuraavan kierroksen menevän paremmin. Jospa yllättäisin ja vaihtaisin suuntaa täysin?
Kyllä minä vielä paranen ja minusta tulee jälleen kokonainen.
Ehkä jos tarpeeksi uskon siihen se vielä tulee tapahtumaan.

Mutta ilman kultaa en osaa elää.
Enkä löydä yhtäkään syytä miksi tehdä kaikki työ katkojen ja jatkohoitojen suhteen jos minulla ei ole päämäärää.
Ei ketään eikä mitään odotettavaa.
Ainakaan tähän astisessa elämässä olen huomannut ettei elämällä kovinkaa paljoa ole minulle annettavaa. Ainakaan niitä niin sanottuja hyviä asioita. Ellen ole sokeasti sitten kävellyt vain onneni ohi.

Haloo Helsinki! - Kevyempi kantaa

kuvia, kun en tiennyt mitä muutakaan sanoa

peace & love

Katumuksen taakka, kun tajuaa ettei aikaa voikkaan pysäyttää

Satunnaisesti mut valtaa joku tosiaan kummallinen ja epämiellyttävä tunne.
Ja tiedän ettei t'ämä ole koskaan viimeinen kerta.
kai sen voi pistää tietyntyyppisen ahdistuksen ja paniikin piikkin.
Eli ei voi muuta, kuin irvistäen hymyillä ja opittava elämään.
Kaikkeen voi tottua, siitä olen aivan varma...
 tunne tuntuu siltä kuin heräisin kesken helvetinmoisen painajaisen mutta
En vain voi huokaista helpotuksesta ja todeta kaiken olleen pelkkää pahaa unta.
Enkä edes nukkunut, eksyin kaiketi vain liian syvälle mieleeni,
Sinne jossa on jokainen asia jonka olen halunnut unohtaa, asiat jotka ahdistavat ja tekevät
olemassa olosta lähes sietämätöntä.
jopa oma todellisuuden tajuni tuntuu siellä olevan nykyään.
Ajantaju, ja oma järjen ääni.
Senkin voi oppia hiljentämään, jos tarpeeksi tahtoo.
unohdat ettei elämä ole ikuista
 unohdat että kaikilla teoilla on seuraukset
 unohdat itsesi jotta kuuluisit edes jonnekkin.
 Lakkaat olemasta lopulta sinä kokonaan,
vain jottet olisi ulkopuolinen.
Pikakelaus naurettavan lyhyestä elämästäni, kelaus vuosista jotka ovat vain hävinneet, huomista odotellessa ja itse vauhdittaessani unohdusta turruttamalla itseäni kestääkseni itseäni edes hieman helpommin. Tunnen olevani, kuin elävä epäonnistumisen muoto ja varoitusmerkki, kuinka voi käydä jos tekee noin tai näin.
Olen 24 vuotta ja en tunnista peilikuvasta omia kasvojani. tuttu tyttö, mutta vieraat silmät.
Silmäthän on ihmisen sielunpeili. Pelkään, että jos antaisin jonkun oikeasti katsoa sinne niin menettäisin sen vähänkin mitä minulla itsestäni on jäljellä. Sillä en usko silmistäni näkyvän omaa sieluani. En ole uskonut vuosiin.
Tuntuu siltä, kuin minussa olisi asunut jo vuosien ajan joku omasta tahdostyani riippumaton olento.Sellainen jota en hallitse vaan heikkouteni vuoksi se on jopa naurettavan helposti saanut minusta yliotteen.
Vallannut ja tullut jäädäkseen.
Etkä sinä ole voinut tehdä yhtään mitään.
 Kukaan ei kuule, eikä kukaan näe.
Varsinkaan kukaan ei ymmärrä, enkä uskoisi hetkeäkään vaikka väittäisi muuta.
Ikäväkseni on vain hyväksyttävä, että ajassa en pääse taaksepäin vaikka kuinka kovasti sitä tarvitsisin. Että saisin mahdollisuuden valita edes muutaman kerran toisin.
Edes niissä kohdissa elämääni, kun tiedän missä kohtaa olen mennyt väärään suuntaan.
 Kunpa voisin edes kertoa, osanneeni kääntyä takaisin ajoissa. Edes kerran,
Pelkään, että olen kaikki ovet itse sulkenut suoraan elämän nenän edestä.
Heihei minä, heihei tulevaisuus.
En vain missään asioissa osaa lopettaa ennen, kuin on jo liian myöhä.
 Vaikka kesken matkan tajuaisin minne päädyn jos en heti tee jotain niin, miten helvetissä
saisin itsestäni sellaisia voimia revittyä? Elämän muutokset kaikissa mittakaavoissa tuntuvat
jotenkin mahdottomilta. Edes se, että olisin jonain päivänä onnellinen. Edes päivää ilman suunnatonta ahdistusta aamusta iltaan asti en ole vuosiin osannut edes salaa toivoa.
Ihminen, kun unohtaa ajan kanssa. Jopa niin yksinkertaisen asian, miltä tuntuu olla aidosti ylpeä itsestään ja tuntea tehneensä jotain koko sydämmestään.

Alan todella menettämään lopullista otetta itsestäni.
Minuuteni vain haalistuu ja haalistuu eikä jonain päivänä minua vain ole.
 Varmaan elämäni suurin virhe on ollut psykiatrian ja kaikkien lääkkeiden jättäminen yhtään ajattelematta.
Ainakaan en erehtynyt kuvittelemaan että selviäisin elämästä itsebi kanssa yksin.
Vaikka olisin kuinka onnellinen ja tasapainoinen niin voin taata sen, että en ikinä ajattelisi edes moista.
En kyllä osaa tai jostain alitajuntaisesta syystä tahdo sanoa mitä luulen ajatelleeni tai silloin tapahtuneen.
Itse itseni lääkitseminen on kai ollut ainoa vaihtoehtoni toisen pois sulkiessa.

voi helvetti.

Kuristaja feat Klovni Näkymättömät käsiraudat

Valot pimeyksien reunoilla

"Muista että ne kaikki suurimmat kauhut

On sun toiveittes peilikuvat, käännä ne
Ja kädestäs löydät niihin avaimet
Ja et on helpompi antaa muille anteeksi, kuin jäädä kaunaan kiinni 

Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys
Kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys
Ovat lopulta tarkoituksen palasia, osa arvoitusta
Ja osa totuutta"

Taiteilijan elämää.