mmm

Vihaan aamulääkkeitä. (niiden jälkeen oksettaa aina)

Aamuni oli täydellisyyttä täynnä, parasystävä,waynes coffee, naurua, iloa, onnellisuutta ja jännitystä päiväiseen työ haastatteluun. Töitä tuli.
Ennen haastattelua joimme ystävän kanssa siiderit ja söimme sipsejä ruttopuistossa, myös ruokimme pikku lintuja ja loput sipsit annoimme kotkottaville lokeille.

Jaksoin aiemmin päivällä ajatella etten tahdokkaan luopua mistään elämässäni, ajattelin, että kun nyt on paha olla niin myöhemmin kärsimys palkitaan.
Jaksoin uskoa aurinkoiseen huomiseen ja odotin tulevaa.
Osasin jopa rakastaa hetkeä jossa olin.
Nyt tuntuu sille taas etten tahdokkaan olla tässä.
En tahdo enää odottaa, tahtoisin vain painaa pään tyynyyn ja nukkua kunnes olen onnellinen, nukkua kunnes olen poissa.
Tiedän kyllä tämän olevan vain hetken tunne.
Se on ohi menevää, hetkeksi ainakin.

On vain liikaa, on liikaa jota en voi jättää taakse päin.
En vaikka sattuu, joka minuutti tuntuu vuorokaudelta yksin sateessa.
Keuhkoni ovat liian kivuliaat jotta voisin hengittää, ajatukseni viiltävät mieltäni aina vain enemmän.
Tahdon pois. tahdon.

Oksentelukaan ei ole loppunut.
Viiltelykään ei, ei itku, ei ahdistus ei mikään.
Mutta, kun istun keskustassa tai missä tahansa lenin kanssa on aina helppo olla.
On niin luonnollinen olo ja hyväksytty ja olo että minua tarvitaan ja olen ainutlaatuinen juuri sellaisena, kun olen.
Voin itkeä tai nauraa, voin sanoa miltä tuntuu tai mitä ajattelen.
En häpeä mitään silloin.
Ilman Leniä en eläisi.