?

En ole itkenyt moneen päivään.
Paitsi tänään, juuri nyt.
Juuri kun luulin kaiken järjestyvän. Jotenkin vain kaikki tuntuu kaatuvan päälle.
On sellainen olo ettei minulla ole ketään vierelläni.
Ehkä rakas poikaystäväni, mutta en uskalla luottaa liikaa.

Luin rivien välistä jotain mitä en olisi suinkaan tahtonut tietää.
Joku osa minusta on koko ajan tiennyt, että olen ilmaa.
Paras ystäväni ei enään tarvitse minua.
Ei tarvitse kun hänellä on Mikko.

Tähän asti olen jaksanut nämä päivät osastolla.
Olen jaksanut ajattelemalla, että kun pääsen kotiin aurinkoni nousee jälleen.
Ajattelin saavani takaisin kaiken sen ajan mitä menetin kesästä ollessa klondykessä.
Luulin lenin odottavan minua.

Kun heräsin tänään ajattelin ensimmäisten ajatusten vierellä sitä, että miksi juuri minä?
Miksi minun käy näin?
Miksi minä istun pitkän pöydän ääressä juoden mustaa kahvia suuresta ikean lasista.
Miksi minua muistutetaan syömään lääkkeeni?
Miksi minun pitäisi pian pukeutua ja lähteä peijakseen tapaamaan ravitsemusterapeuttia?
Miksi minä tahdon oksentaa sen yhden näkkileivän ja yhden jukurtin?
Miksi tahtoisin pahan olon tullessa vain kaataa alkoholin alas kurkusta ja huuhtoa sillä lääkkeeni ja nukkua?
Miksi kaikki ystäväni ovat unohtaneet minut?
Miksei elämä olekaan niin kaunis kun sen pienenä ajattelin olevan.

Vielä muutamat vuodet sitten kuvittelin, että kun minä olen iso (16-18 vuotta)
Olen yksinäinen ja aikuinen nainen.
Minun piti opiskella ja tietää mitä tahdon elämältä.
Luulin osaavani elää kuin aikuinen.
Olen vain oikeasti liian riippuvainen ihmisistä, mutta väsynyt pitämään kiinni ihmissuhteista.
Olen masentunut.