Tänään minä pääsin vihdoin kotiin, näiden kuukausien päästä.
Vaihtelin kotiani viertolan,peijaksen ja klondyken välillä.
Ennen tuota aikaa olin usein poikaystävälläni, usein humaltuneena helsigissä.
Nyt kaikki olettaa kaiken olevan hyvin.
Ehkä pääsin osastolta, koska en vieläkään osannut näyttää todellista minua.
En itkenyt kun tahdoin, en pyytänyt rauhoittavia paniikkikohtauksiin.
En kertonu oksentavani, en inhoavan itseäni, en pelkääväni.
Tahtoisin olla nyt oikeanlainen tähän yhteiskuntaan.
Olen liian impulsiivinen kaavoihin, liian liikkuvainen seinien sisälle.
En kestä rajoja enkä sääntöjä, ennen kaikkea elämän rytmi ja säännöllisyys tuottaa hankaluuksia.
Eniten pelkäsin viikkokin sitten.
Mietin jatkuvasti kuinka käy, kun pääsen kotiin.
Kukaan ei ole pitämässä kiinni.
Tottakai äiti tukee minua, mutta tiedän äidin olevan liian
sinisilmäinen ja heikko.
En osaa olla sanelematta valheita.
Kyllä osa minusta on onnellinen tänään.
Aamulla astellessani niiden suljettujen ovien takaa en tiennyt olisinko
itkenyt vai nauranut.
Minut täytti tunne jota et tunnistanut omakseni.
Oli särkevää vilkuttaa ystäville jotka jäivät loukkuun, kun pääsin menemään.
Eilen illalla pelkäsin kaikkien ulkomailmassa jättäneen minut.
Sulkeneet minut vain vanhaan elämään niin,kuin aiemmalla kerralla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti