Tuleekohan koskaan unelmista todella totta?
Kerrankin uskoin itseeni, uskalsin uskoa unelmiin.
Silti tuo iloisuus ja usko uuteen mahdollisuuteen vietiin pois.
Unelma vedettiin mielestäni pois ikuisuuksiin.
En päässyt vieläkään kouluun.
Enkä ole pystynyt oikein asiaa järkevästi käsittelemään.
Pettymykseni oli liian suuri minulle.
Juhannus on takanapäin ja vietin sen ehkä liiankin railakasti
rakkaan, siskon ja ystävien parissa.
Humaltuneisuus sai minut unohtamaan koulun, unohtamaan
tämän ikuisen kamppailun.
En tiedä jaksanko enään edes yrittää kouluun palaamista.
En kykene siihen peruutuspaikka rumpaan, enkä siihen että
uudestaan saan kieltävän vastauksen.
Siskoni on meillä yli viikon ollut ja sitä ennen muu perhe oli.
En ole joutunut onneksi olemaan vähään aikaan yksin.
Myönnän kyllä ettei mikään seura minua kykene pelastamaan omalta
mieletäni tai synkiltä ajatuksilta.
Siskoni on jo 13-vuotta vaikka vastahan hän oli vaipoissa?
Miten tämä aika meneekään näin nopeasti.
Pelkään hukkaavani elämäni kokonaan.
Aika vain valuu lävitseni ja pian minä jo astelen hautaan.
en tahdo tulla vanhaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti