Musta tuntuu, että mä tukehdun.
Ahdistaa niin suuresti etten jaksaisi olla.
En jaksa olla ihminen, enkä rakastaa.
En saa henkeä.
Vaikka joka ikinen päivä yritän ja yritän en silti kykene olemaan
tarpeeksi.
En osaa vain olla hyvä ihminen, en täydellinen.
En riitä itselleni, niin miksi sitten muillekkaan?
istun yksin kotona ja yritän pitää itseni kasassa.
Miksi olen antanut itseni pudota?
Putosin kauan jo sitten tähän kurjaan mailmaan, kadotin itseni enkä löydä onnea mistään.
En osaa nukkua, en osaa hengittää.
Olemassa olo tuntuu juuri nyt aivan liian hankalalta.
Samaan aikaan pelkään kuolemaa, pelkään kuolevani.
En elä terveellisesti tiedän sen. Oksentelen, oksentelen, jätän syömättä, oksentelen.
En syö lääkkeitäni ja juon alkoholia.
Yksin kertaisesti en jaksa välittää.
Voisin tarinoida ikuisuuksiin asti siitä, kuinka elämäni on surkea.
Olen vain tyttö joka on eksynyt.
Tuntuu niin pahalta, kun tuhoan läheisteni mailmaa olemalla minä.
Olemalla sairas.
Se on suuri onni, että minulla on ylipäätänsä perhe joka rakastaa minua,
poikaystävä joka rakastaa eikä jätä ongelmista huolimatta.
Rakastan jesperiä niin paljon, että tekee kipeää.
Anteeksi kulta, kun olen satuttanut sinua kamalilla teoilla, anteeksi etten osaa olla rakkautesi arvoinen.
Minulla on ystäviä jotka välittävät, jotka rakastavat ja tahtovat auttaa.
Osaisimpa ottaa avun vastaan perheeltä, rakkaalta ja ystäviltä.
Aina välillä tahtomattani työnnän läheisiä kauemmas, en vastaa puheluihin enkä jaksa tavata.
Se olen vain minä joka piiloutuu kaikelta pahalta.
Valitettavasti en osaa piiloutua itseltäni, en pään sisäiseltä möröltäni.
Olen uninen, olen niin väsynyt.
Otin hetkisen sitten iltalääkkeni, jotta saisin edes hetken nukkua.
Olisipa rakas kotona, jotta voisin käpertyä hänen syliinsä turvallisesti.
Hän voisi syleillä ja lohduttaa.
Kertoa, kuinka rakastaa ja luvata kaiken tulevan kuntoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti