Pysähtyisimpä edes kerran miettimään todella tulevaisuuttani jos jatkan
elämääni tätä rataa.
Rataa loputtomaan maanalaiseen tunneliin.
Elämäni on täyttä valhetta, pelkkää pelkoa ja teeskentelyä.
En minä osaa sanoa aina, kun surettaa, en edes tahdo koska silloin en tekisikään
muuta, kuin valittaisin.
Tahtoisin olla isona onnellinen, tahtoisin rakastaa ja elää täyttä elämää.
Tahtoisin oikean kunnon ammatin josta pitäisin ja tasapainoisen elämän,
ja jonain päivänä perheen kiitos. Lapsia ja mies, ehkä jesu:D.
mutta...
Nyt harmittaa, kun en pikkusiskolta osaa aina niitä kiukkuja ja ahdistuksia piilottaa.
Tahtomattani hänelle tiuskin ja saatan suuttua pienistä asioista.
Pelkään menettäväni hänetkin, pian koittaa päivä jolloin äiti tahtoo hänet
takaisin kotiin, takaisin perheen luokse.
Sinne missä minua ei enää ole ja niin olisin jälleen yksin.
Kaipa minä osaan todella pahimmankin olon näyttää vain ihmisille joihin todella
luotan... Anteeksi mira.<3
En tiedä mitä tekisin ilman siskoa joka ymmärtää, ainakin yrittää ymmärtää vaikka uskon ettei
se ole näinä vuosina ollutkaan helppoa kun isosisko jonka kuuluisi olla hyvä roolimalli on ollut
vain sairas ja surkea.
Aikaan saamaton ja plaa, epäonnistunut. Fail..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti