En tahdo mennä ulos kuolemaan kylmyyteen.
Koko viikko on ollut täysi katastrofi... Maanantaina alkoi se suunnannäyttö kurssi, mutta en ole
käynyt siellä kertaakaan. Maanantaina sanoin olevani kipeä, tiistaina myös. Keskiviikko oli etätyöpäivä
ja tänään nukuin pommiin. Yksi todellinen syy näille päiville oli suunnaton ahdistus.
Painon nousu. En edes muista millon viimeksi olisin painanut näin paljon.
Normaalin korvissa tämä kuulostaa tyhmältä, ja aikaansaamattomuudelle sekä tekosyille.
En vain pysty olemaan itseni kanssa, saati näyttäytymään julkisesti.
Syömishäiriö hallitsee elämääni. Se pilaa kaiken.
En ole pystynyt sanomaan läheisilleni kuinka pilasin tämän kurssi mahdollisuuden.
Olen sanonut aivan muuta, koska en olisi tahtonut pettää heitä.
Motivaationi on vain täysi nolla. Uskon kyllä, että oikea työ tai koulu olisi eriasia.
Ainakin tahdon uskoa niin, uskoa parempaan.
Edes äidille en ole pystynyt sanomaan etten ole käynyt siellä. Anteeksi äiti, kun petin sinut jälleen.
Tiedän, että minun olisi yritettävä kovemmin. Oltava vahvempi.
En vain jaksa aina vain yrittää, yrittää turhaan, kun en koskaan onnistu.
En jaksa pettyä itseeni yhä uudelleen ja uudelleen.
Elämäni on täysin mitäänsanomaton ja turha, olen itse liian turta.
Olisipa elämä toisin, olisipa se niin, kuin muiden elämä.
Huomenna on psykiatrin aika ja aijon puhua hänelle kaikista ongelmistani ja tällä kertaa
aijon olla rehellinen. Eihän kukaan minua voi auttaa jos en uskalla kertoa todellisuudestani.
Onneksi tiedän, että psykiatrini kirjoittaa minulle todistuksen keskuspuiston ammattiopistoon, joka
on suunnattu juuri niille ihmisille joilla on fyysisiä ja henkisiä ongelmia.
Vammaisuuttaa, masennusta jne.
Siellä olisi minulle parempi paikka edetä elämässäni edes hiukan.
Uskon kyllä, että pääsen sinne kouluun, mutten vain tiedä vielä mille linjalle haen.
Kampaaja mahdollisuutta siellä ei edes ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti