....

Viime viikko... Mitä se oli?
 Unettomia öitä, uneliaita päiviä, ksinäisyyttä ja itseinhoa.
Täyttä epäonnistumista ja pahaa oloa.
 Pelkään tämän viikon jatkuvan samalla tavalla, ja sitten ensiviikon ja koko loppu elämän
kunnes kuolema minut ottaa itselleen.
 Olen ehkä surkein ottamaan itseäni niskasta kiinni. Olen huono ottamaan apua vastaan, kun sitä tarjotaan.
Tyhjiä lupauksia sekä pettymyksiä.
Anteeksi te kaikki jotka minun takia olette kärsineet.
Lupaisin yrittää mutten taida uskaltaa sillä en tahdo pettää lupauksia.
Se on vääryyttä.
 Tänään on pakko tehdä yhteishaku, sillä sitäkin olen vain siirtänyt ja siirtänyt.
Pelkään mennä kouluun, pelkään taas pettyä kun minnekkään en pääse.
En tiedä kuinka hylkäävän vastauksen taas kestäisin.

Tiedän, että jossain syvällä sisälläni piilee vanha minä.
Se iloinen tyttö joka rakastaa elämän pieniä iloja.
Aurinkoa, sadetta, sateen jälkeistä tuoksua, lintujen laulua, kukkasia,
nurmikon tuoksua, tuntemattomien ihmisten hymyjä, naurua, itkua, ystävien kanssa olemista,
kahvia, kesää, syksyä, talvea, kevättä, kirjoittamista, laulamista, tanssimista, yöllisiä kävelyjä,
piirtämistä, kollaaseja ja kaikkea.
Ikävöin sitä kaikkea.
Silti vain päivä päivältä mieleni putoaa mustaan syvyyteen.
En saa otetta mistään, putoan putoaan putoan.
Kukaan ei kuule, kuinka huudan apua. Huutoni ovatkin vain kuiskauksia.
pelkään kuilun loppumista, mikä tulee kun olen perillä siellä pohjalla?
Onko se mörkö vai onko se helvetti?