Joskus minusta tuntuu siltä, että kaikelle on tarkoituksensa.
Aivan, kuin minun elämäni juuri pitäisi mennä näin.
Se tuntuu ajatuksenakin epäreilulta.
Miettien:"Miksei minulle voitu antaa normaalia nuoren naisen elämää?"
Hetkiä jolloin piirrän taivaalle onnelliset hetkeni, voin vain hymyillä.
Muistot ovat ikuisia, vaikka me emme niitä aina muistaisikaan.
Ne kiipeävät silloin tällöin mieleemme, ne lentävät luoksemme hyvinä ja huonoina hetkinä.
Muistoille ei tarvitse kirjoja, eikä valokuvia. Ne ovat eläviä kuvia mielessämme.
Kuitenkin rakastan katsella vanhoja valokuvia, rakastan kaikkia päiväkirjojani ja
paikkoja joissa olen nauranut.
Kykenen aina muistamaan ne eikä niitä kukaan voi minulta viedä.
Olisimmepa veljeni kanssa vielä niin pieniä, että voisimme leikkiä
mummulan leikkimökissä. Meidän talossamme!
Itse ompelin ikkunoihin ruusukuvioiset verhot ja kannoimme yhdessä huonekaluja ullakolta.
Ensi kesänä aion palata mökkiin veljeni kanssa. Palaamme vuosia taakse päin.
Uimme, teemme pihatöitä, saunomme, piirrämme, soitamme pianoa, leivomme, kokkaamme, siivoamme, kalastamme, kuuntelemme vanhojen ihmisten elämän viisauksia, hymyilemme, nauramme, syömme muurinpohja lettuja ja ennen kaikkea olemme yhdessä isovanhempiemme kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti