Tahtoisin vain herättää itseni todellisuuteen, ravistella minusta ulos tämän hulluuden.
Mutta mitä tarkoitan hulluudella?
Mitä muut tarkoittavat sillä?
Sitä ei mielestäni voi määritellä. Se on vain musta aukko ihmisessä ja jokaisella on
siinä omat lankansa punottuna.
Itse ne on katkaistava, on opittava tuntemaan itsensä ja erottamaan hyvän pahasta.
En tunne omia polkujani.
Kukaan ei kykene niitä minulle näyttämään, sillä on itse tehtävä loppu siitä mikä tuntuu pahalta.
On opittava hymyilemään jälleen elämän pienille iloille.
Osaisinpa olla valehtelematta itselleni, osaisinpa olla maalaamatta elämäni päälle harmaita pilviä.
Onko mielipuolista nähdä kaikki sumeiden linssien takaa? Onko se sairasta kun kuvittelee itselleen mörköjä jokaisen nurkan taakse? Kuulee ääniä ja on vainoharhainen? Pelokas, arka niin kuin nasu tai nipsu!
Jokaisena iltana, kun yritän nukahtaa toivon aina vain samaa.
Toivon herääväni aamulla auringon nousuun ja ymmärtäväni kaiken olleen pelkkää pahaa unta.
Epätodellista ja pelottavaa unta.
Myönnän olevani hiukan kateellinen ja katkera.
Olen vihainen, mutta vain itselleni.
Olisimpa se minä joka elää täyttä elämää.
Pystyisin tekemään mitä vain, osaisin jopa lentää jos tahtoisin.
En pelkäisi miljoonaa asiaa mailmassa ja Toteuttaisin kaikki hukkuneet unelmani.
Tahtoisin niin kirjoittaa tuhat riviä rakkaudesta. Siitä mitä se on ja miltä se tuntuu.
Ainoa este on se etten osaa, en voi, en tiedä mitä rakkaus todella on...
Onko se vain tunne, vai vielä enemmän.
Voiko rakastaa jos ei osaa olla rakkauden arvoinen?
Ehkä voi tai sitten ei.
Ainakin tiedän, etten osaa rakastaa itseäni enkä osaa olla kovinkaan rakastettava ja
mailman ihanin tyttöystävä.
Ehkä joku saattaa tietää mitä tarkoitan...
Pääasia on se, että itse tiedän.
vaikken tahtoisi tietää sitä mitä pääni sisällä liikkuu.
Nyt on kello jo kahdeksan aamulla ja yö unista ei ole tietoakaan, joten kirjoittamisesta ei jälleen meinaa tulla sotkua enempää.
Ajatukseni eivät pysy kasassa, vaikka monen monta päivää olen tiennyt mitä sanoa.
Silti en saa ajatuksiani kuljetettua näppäimistön kautta ruudulle.
Ajatukset liukuvat lumisateen mukana, kaatosateen tavoin. Ne uppoavat valtamereen, kuin titanic.
Pyörivät tornadon mukana ja hajoavat.
p.s. Päätin, että alan jälleen lukemaan vähintään yhden kirjan viikossa...
Sillä huomaan keskittymis kykyni jälleen heikentyneen ja lukeminen siihen kohdallani auttaa.
Myös sana varastoni ja kirjoitus inspiraatiot ovat hukkuneet, runoista puhumattakaan.
Saanpahan ainakin hetken elää jonkun muun elämää, kun uppoudun kirjan kansien väliin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti