Päivästä toiseen kaikki tuntuu olevan ennallaan.
Mikään ei vaihdu vaikka vuodet juoksevat ja juoksevat eteenpäin.
Millä ja miten pysäyttää aika ja koko mailma?
En tahdo vajota vanhuuteen ja tylsyyteen liian pian, enhän minä ole edes nuoruutta osannut
elää niin kuin pitäisi.
Missä menee raja onnellisuuden?
Joka tapauksessa jälleen kidutan itseäni.
Perhosia vatsassa joista tiedän niiden pian minuun
sattuvan. Kokemus kertoo kaiken.
On vain osattava olla kylmä ja olla tahtomatta liikoja, uskomatta sanoja sekä lupauksia jotka ovat
vain pettäviä nautintoja.
voisin kirjoittaa tästä asiasta miljoona täyttä ja loputonta tekstiä, mutta en vain voi.
No pitkään aikaan en ole mitään raapustellut, kun nettiä ei ole.
Aika paljon on tapahtunut ja aikaa kulunut.
Itse kai olen vain mennyt enemmän vain rappiolle, lähemmäksi loputonta tyhjyyttä.
Kaipaan jatkuvasti menneisyyttä.
Sydämmen lyöntini koskevat kun kaikki muistuttaa vain siitä mitä takaisin tahdon.
Öisin tahdon vain itkeä itseni uneen, huutaa vasten tyynyä ja olla heräämättä huomiseen.
En ansainnut sitä turvan tunnetta jota joskus sain, koskin liian lähelle ja kaiken menetin.
Piilouduin pimeyteen ja uskoin sokeasti ikuisuuteen.
Siihen jota ei ollutkaan. Ei ollut kun sen itse tuhosin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti