Tahtoisin huutaa koko mailmalle.
Tahtoisin vain kertoa, kuinka väärää on olla olemassa täällä.
Näytelmää, haavoja, arpia, tuskaa, syyllisyyttä, valheita, häpeää, syntejä,
sydän suruja, ahtautta, ahneutta, kyyneliä sekä julmuutta.
On niin ahdistavaa etten osaa kertoa oikein kenellekkään ajatuksiani.
On vain tarve näyttää siltä, että kaikki on hyvin.
Todellisuuteni silti on vain tuhkaa, rippeitä palaneesta sielusta.
"Matkaan sun viestin laitoit kaljapullossa
Kai siinä on sun persoonaa
Siitä on aikaa kun kunnossa
Oot ollut, kyllä sen huomaa
Huonolta näyttää toi meininki
Et aina tuollainen, miten tänne tultiin?"
Edes perheeni luokse meno saa aikaan kylmiäväreitä.
Häpeän niin itseäni, häpeän peilikuvaani, sekä silmieni loistoa.
Pelottaa liiaksi, se kuinka valheeni lävitse nähdään. En ole muuttunut, en kyennyt kulkemaan mihinkään
parempaan. Jatkan vain tätä helvetillistä noidan kehää.
Pelkään kuulevani, kuinka on ihanaa, että olen saanut poskiini väriä.
Luullaan minun saaneen kohdalleen kehoni arvostuksen, nostaneen itsetuntoni kattoon.
Todellisuudessa tahtoisin vain repiä itseni kappaleiksi raa`asti ja maata lattialla vuodattaen kaiken paskan ulos itsestäni.
En jaksa valehdella läheisilleni, en jaksa yrittää loputtomiin.
Koko elämä on pelkkiä mustelmia, ruhjeita kehossani., sekä
arpia mielessäni.
Vielä viimeisen rakkauden jälkeen edelleen sattuu.
"Edelleen unia susta nään, ollaan ajassa entisessä. Sä mua lohdutat, halaat nukuksiin ja herätät hymyillen aamuun uuteen. Herään todellisuuteen ja kuihdun ymmärtäen ettet välitä vähääkään."
Ja nyt sairastuin tautiin tappavaan,
Tahdon ihmisen jota voi saada en koskaan.
Osaa en silti luovuttaa, tahdon uskoa parempaan.
Uskoa siihen, että onni ottaa minut avosylin vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti