Viime päivinä ja viikkoina olen ollut, päällimmäisesti melkoisen iloinen.
Oloni on ollut tasainen.
Ainakin osittain, vaikkakin on jälleen alkanut
ahdistuneisuus ja toivottomuus palaamaan pinnalle.
Syitä oloille on monia, on tuhansia asioita joita en saa irti itsestäni,
miljoonia ajatuksia jotka polttavat sisintäni.
Tahtoisin vaipua jälleen siihen yksinäisyyden paskaan mailmaan.
Siihen, kun voisin olla vain yksin itkien itseäni uneen.
Tuudittaen elämäni hävitykseen, ankeuden valtaan.
Painajaiset valtaavat yöni viimeisetkin rippeet.
Tuntuu vain kovin raskaalta jaksaa olla, vaikealta tavata ihmisiä ja yrittää
hymyillä kivusta huolimatta.
Viimeisen kahden päivän aikana tämä yksinäisyyden ja eristäytymisen tahto on ollut
suurempi, kuin pitkiin aikoihin.
Muistin miltä tämä tuntuu, ja tunnen sen jälleen.
Kukaan ei näe, kukaan ei kuule, ei ymmärrä eikä
tartu minuun ja ravistele hereille tästä horroksesta.
Kukaan ei pysty siihen.
Kukaan ei kykene kuulemaan kivuliaita avun huutojani,
sillä muille ne ovat hiljaisia tuulen vireitä.
Elämä ja paholaiset, jotka piinaavat.
Pettymys, kaipaus, tuska, pelko ja painajaiset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti