En edes muista, koska kotona olisi ollut niin hiljaista että kuulin sydämmeni lyönnit.
En muista, koska olisin pelännyt kuolemaa niin paljon, että näin mörköjä jokaisessa nurkassa.
Jopa pölyhiukkaset ilmassa tuntuivat syövän minua.
Yksinäinen viikonloppu veden voimalla on tuhoksi minulle.
Ilman mitään sosiaalisia kanssa käymisiä, ilman toivoa paremmasta huomisesta.
Kulutin jokaisen minuutin ajatellen, yrittäen väistää itseäni siivoten raivoten.
Kuunnellen musiikkia ja kirjoittaen runoja, piirtäen mustia kuvia.
Haaveillen rakkaudesta jota en saa tuskin koskaan takaisin.
Joudunko huomenna ikuiseen manalaan?
Mailmaan jossa juoksen yksin pakoon itseäni ja itse saatanaa.
Olen ehkä itse paholainen omassa elämässäni.
Vääriä totuuksia kertova ja kieroutunut ihminen.
Peilikuvani maalaa kehooni rumia osia.
Olen suurentunut, kuin suurennuslasista katsottuna iljettävänä torakkana...
Kaiken energian jolla olen itseäni ahdannut olen vetänyt viemäristä ikuiseen sairauteen.
Lopulta kai kehoni pettää minut.
Kuljettaa minut synkkään hautaan tai hullujen huoneelle.
Tuntuu siltä, kuin jokainen valitsemani valinta olisi väärä tie.
Juuri se valinta joka syö minua pala palalta aina vain enemmän.
Olisi kai heittäydyttävä elämän virtaan ja annettava tuulen kuljettaa minua lempeämpiin tuuliin.
Mutten uskalla päästää irti menneestä.
Näen ahdistavia unia menneisyydestäni.
Ahdistavia, kun ymmärrän etten saa sitä koskaan takaisin.
Mitä minulla oli?
Onnellisuus, rakkaus, rauha, persoonallisuus joka minulle luotiin.
Minulla oli itseni ja toinen puoli itseäni joka antoi minun rakastaa,
antoi minulle rakkautta ehdoitta ja ymmärtäen.
Silloin minulla oli tulevaisuus.
Tulevaisuus jonka särjin sanoilla joita kadun ehkä koko loppu elämäni.
"Kaiken jonka sait, tuhosit.
Et sä koskaan enää elä, et saa takaisin mitään minkä tuhosit.
Sinä ruma ja paha ihminen.
Minä paha joka asun helvetissä vihaan ilmaa joka minua pitää hengissä"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti