Ja astuin harhaan havitellen tunteita.
 Astuin harhaan hengittäen sisääni myrkkyä joka repii keuhkojani.
Se saastuttaa sisuskaluni, jonka jäljelle jää vain oksettavaa homesientä.

Mieleni myllertää liikaa. En kykene nukkumaan, en olemaan, en elämään
tai ajattelemaan selkeästi tai järkevästi.
 Teen asioita hetken mielijohteista ja sitten taas itken huutaen katumustani,
omaa häpeääni.
 Todellisuus herättää minut yhä uudelleen ja uudelleen niin, että silmäni sokaistuvat.
Ymmärrän, kuinka yksin todellisuudessa olen.
 Minulla ei ole ketään, ei edes itseäni.

Rakkauden kaipuu saa minut vaikeroimaan kivussa, kun suojamuurini
koettavat murtua. Ei, en tahdo niin käyvän.
 Tiedän kyllä niihin tulleen jo halkeama ja ihminen josta todella välitän pääsi
sisäpuolelle.
 Haluan hänet pois, pois kauas ettei tarvitse sattua näin paljon.
 Vihaan välinpitämättömyyttä, vihaan epätietoisuutta ikävässä ja pelossa.
Vihaan tuntea sillä lopulta se muuttuu pahemmaksi, kuin vaaleanpunaisiksi pilviksi.
Tilalle tulee myrsky joka upottaa meren pohjalle.
 Toivossa silti roikun, kun en irtikään osaa päästää.
Pienikin tunne saa minut suureen hulluuteen.

osasin jälleen oikein kirjoituksen.
 Sellaista sattuu, mutta juuri nyt en tiedä mitä olen.
En tiedä miten olla elossa ja liitää halki elämän.

Suoraan sanottuna sairasta hulluuta, epätodellisuuden toivemailmaa jolloin ehkä
uskallan tuntea.
 Tuntea muutakin kipua josta on seurannut aina kipua kirvelempää
tunnen, kuinka sydän lyö ja huutaa. tunnen kuinka se irkee ja karjuu.
 Se tahtoo pysähtyä mutten anna luoaa loppua lyöntejen tiheiden.
Anna en tuulen koppua, virran en oysähtyväsn.
Jaksettava on rakkaiden tähden, ei minut.
 Jaksan vain tähden muiden

hulluutta

Kuinka voisinkaan kuvailla viimepäiviä tai viime aikoja ylipäätänsä.
Ehkä suurta hulluuden sekamelskaa ja sekoamisen virtaa.
 Juoppohulluutta, salailua, riehumista, tavaroiden sekä itsensä kadottamista,
reitiltä eksymistä, kalliolta putoamista, utua, ahdistusta sekä maanisuutta.
 Suurinta itseinhoa ehkä ikinä.
Itkin aamulla tunnin peilini edessä puoli alasti, kun tajusin kuinka olen suurentunut
viime kesästä, paisunut eikä viimekesän parhaimmat vaatteet mahdu päälleni.
 Nyt tuntuu sille, etten kykene näkemään ketään ennen kutistusta,
en pysty olemaan ilman suurta kaapua joka piilottaa liikakiloni.

Kuitenkin voin todeta, että on keväästäni jotakin hyvääkin löytynyt.
 Aurinko, joka piristää. Tosin valitettavasti se saa minut juoksemaan ympäriinsä silmät
ummessa ja myöhemmin katumaan olemassaoloani.
 Ja tunteet, tosin niidenkin sekaan aina uppoaa suuri sekavuus tila.
Aina eksyn senkin suhteen reitiltä, kun pelkään liikaa.
 En oikein uskaltaisi antaa itsestäni irti tarpeeksi.
On kaiketi vain opeteltava.

Vappu aikani kesti jo lauantaista oikeaan vappuun.
Baareilua ja ulkona riehumista.
 Henkkareiden hukkaus, kumisaappaiden hukkaus, puhelimen hetkellinen kadotus,
känni puheluita ja suoraan sanottuna sekoamista.
 Tosin hauskaa oli, lukuun ottamatta krapulaisuutta ja jälkikäteistä multi ahdistusta.
Miksi juoda, kun se hetkellisesti auttaa oloani, mutta lopulta se syö mieltäni?...