Sulaa Sadetta

Ja astuin harhaan havitellen tunteita.
 Astuin harhaan hengittäen sisääni myrkkyä joka repii keuhkojani.
Se saastuttaa sisuskaluni, jonka jäljelle jää vain oksettavaa homesientä.

Mieleni myllertää liikaa. En kykene nukkumaan, en olemaan, en elämään
tai ajattelemaan selkeästi tai järkevästi.
 Teen asioita hetken mielijohteista ja sitten taas itken huutaen katumustani,
omaa häpeääni.
 Todellisuus herättää minut yhä uudelleen ja uudelleen niin, että silmäni sokaistuvat.
Ymmärrän, kuinka yksin todellisuudessa olen.
 Minulla ei ole ketään, ei edes itseäni.

Rakkauden kaipuu saa minut vaikeroimaan kivussa, kun suojamuurini
koettavat murtua. Ei, en tahdo niin käyvän.
 Tiedän kyllä niihin tulleen jo halkeama ja ihminen josta todella välitän pääsi
sisäpuolelle.
 Haluan hänet pois, pois kauas ettei tarvitse sattua näin paljon.
 Vihaan välinpitämättömyyttä, vihaan epätietoisuutta ikävässä ja pelossa.
Vihaan tuntea sillä lopulta se muuttuu pahemmaksi, kuin vaaleanpunaisiksi pilviksi.
Tilalle tulee myrsky joka upottaa meren pohjalle.
 Toivossa silti roikun, kun en irtikään osaa päästää.
Pienikin tunne saa minut suureen hulluuteen.