Jälleen voin herätä todellisuuteen ja huomata etten ole sen mukana tuskin koskaan.
 Elän vaikkei sydämmeni pumppaa verta ja olen ehkä zombi joka vaeltaa pitkin katuja odottaen kuolemaa.
Sanomattakin selvää ettei elämäni mene normaalien kiejojen mukana.
Tarina tappava se on.
 Eilen oli varjotuska ja olin jälleen totaalisen sekaisin, mutta hauskaa oli.
Hieman haikea ja vaikea olo tuli, kun ihmisen näin jota kaipasin kuukausia.
Kuukausia kulunut, mutten saanut edes tervehdystä.
 Olen ehkä iian huono ihminen olemaan ystävyyden arvoinen.

kulta on kaikesta huolimatta oma, joka antaa toivoa parempaan.

the broken bones they heal no more

"Kyynelien kylmä virta minua kuljettaa,
pois todellisuudesta, irti inhimillisyydestä se kantaa.
 Se antaa vain äänettä huutaa.
 Sisään savuisen kuplan sulkee,
 sokeana tämä tyttö kulkee,
 hymyilee, mutta pinnan alla on vain mustaa.
 Kaikki on pelkkää turhaa paskaa.
Mitään muuta ei ole, kuin tuskaa.
 Uskalla en edes itseäni tappaa,
pois kivustani kantaa ja se rintaani raastaa."


Kaiken kuuluisi olla paremmin.
 Löysin ihmisen joka minua kantaa ja tahtoo rakastaen auttaa.
Pitää kädestä ja huolehtii, kertoo kuinka ei jätä minua yksin.
Poika on kultainen.
 Silti en osaa olla tässä hetkessä.
En osaa olla itseni enkä muiden kanssa.
 Osaan olla vain päihteiden ja kivun vallassa.
Tiedän ettei mitkään lääkkeet,alkoholit saati muut epämääräiset mömmöt
auta minua, vaan päin vastoin.
 Silti on pakko toimia järjen vastaisesti ja hukuttaa huonouteni sekoittamalla
todellisuuden kokonaan.
 Sekaisin ollessani osaan jopa nauraa, pystyn olemaan hetken miettimättä
keinoa jolla helpoiten vajoisin loputtomaan uneen.
Ja unesta puheen ollen, en ymmärrä kuinka ihmisen perus toiminnoista voi tulla
niin helvetin vaikeita ettei mitään rajaa...
 En nuku, jos nukun ehkä tunnin tai kolme ja silloinkin vain liiallisen päihdemäärän jälkeen.
Ehkä nukkuisin jos määrättäisiin kunnon nukahtamis lääkkeitä, mutta ei.
 Psykiatrikin tavallaan pisti jokaisen lääkitykseni preikille sillä katkolla kuulemma
ne laitetaan kuntoon ja ehkä jotain vaihdetaan...
 Nyt sitten mietin miksei ajatukseni pysy sekunttiakaan kasassa.
Tuntuu siltä, että olen lopullisessa romahtamis pisteessä.
 Maanisuuden hulluutta ja ajattelemattomuutta.

pus teemu on hanipöö

Pelkoa ja sitä pahempaa painajaista.
 Myrkkyä kaikki tunteet on, kun sattuu kuitenkin,

Placebo-Running up that hill

Kuinka päädynkään aina sinne minne en kuulu.
 Miten teenkään aina asioita, joita kadun kuitenkin myöhemmin.
Hukutan itseäni sekavuus tilaan yhä uudelleen ja uudelleen.
 Turruttaen tuskani huumaavilla aineilla ja tunteilla.
Sortuneilla tunteilla, joita itse en edes kykene tunnistamaan.
 Hävettää myöntää, kuinka olenkaan tuhonnut mailmani taidokkaasti.

Broken promise

hulluutta huudan jälleen.
Mietin ehk mikä meni vikaan, kun astuin reitille väärälle.
 kesä saapui ja valuin viemäriin.
Täyteen maniaan, täyteen tyhjyyden hauskuuteen.
Tuntien etten saa henkeä ja inhoten olemassa oloa.
 Mania se silti liikuttaa niin etten kestä hetkeäkään yksin olla, en jaksa tuntea sydämmen sykettä ilman
ihmistä vierellä.
 Levätä en kykene. Juoksen vaikka sekunnista toiseen, paikasta toiseen jotta tuntisin itseni ihmiseksi.
Päivä päivältä tunnit tuntuvat sairaammilta, kun nauran hysteriaa kyynelten läpi.