"Kyynelien kylmä virta minua kuljettaa,
pois todellisuudesta, irti inhimillisyydestä se kantaa.
Se antaa vain äänettä huutaa.
Sisään savuisen kuplan sulkee,
sokeana tämä tyttö kulkee,
hymyilee, mutta pinnan alla on vain mustaa.
Kaikki on pelkkää turhaa paskaa.
Mitään muuta ei ole, kuin tuskaa.
Uskalla en edes itseäni tappaa,
pois kivustani kantaa ja se rintaani raastaa."
Kaiken kuuluisi olla paremmin.
Löysin ihmisen joka minua kantaa ja tahtoo rakastaen auttaa.
Pitää kädestä ja huolehtii, kertoo kuinka ei jätä minua yksin.
Poika on kultainen.
Silti en osaa olla tässä hetkessä.
En osaa olla itseni enkä muiden kanssa.
Osaan olla vain päihteiden ja kivun vallassa.
Tiedän ettei mitkään lääkkeet,alkoholit saati muut epämääräiset mömmöt
auta minua, vaan päin vastoin.
Silti on pakko toimia järjen vastaisesti ja hukuttaa huonouteni sekoittamalla
todellisuuden kokonaan.
Sekaisin ollessani osaan jopa nauraa, pystyn olemaan hetken miettimättä
keinoa jolla helpoiten vajoisin loputtomaan uneen.
Ja unesta puheen ollen, en ymmärrä kuinka ihmisen perus toiminnoista voi tulla
niin helvetin vaikeita ettei mitään rajaa...
En nuku, jos nukun ehkä tunnin tai kolme ja silloinkin vain liiallisen päihdemäärän jälkeen.
Ehkä nukkuisin jos määrättäisiin kunnon nukahtamis lääkkeitä, mutta ei.
Psykiatrikin tavallaan pisti jokaisen lääkitykseni preikille sillä katkolla kuulemma
ne laitetaan kuntoon ja ehkä jotain vaihdetaan...
Nyt sitten mietin miksei ajatukseni pysy sekunttiakaan kasassa.
Tuntuu siltä, että olen lopullisessa romahtamis pisteessä.
Maanisuuden hulluutta ja ajattelemattomuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti