Elän vaikkei sydämmeni pumppaa verta ja olen ehkä zombi joka vaeltaa pitkin katuja odottaen kuolemaa.
Sanomattakin selvää ettei elämäni mene normaalien kiejojen mukana.
Tarina tappava se on.
Eilen oli varjotuska ja olin jälleen totaalisen sekaisin, mutta hauskaa oli.
Hieman haikea ja vaikea olo tuli, kun ihmisen näin jota kaipasin kuukausia.
Kuukausia kulunut, mutten saanut edes tervehdystä.
Olen ehkä iian huono ihminen olemaan ystävyyden arvoinen.
kulta on kaikesta huolimatta oma, joka antaa toivoa parempaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti