psykopaatin päiväkirja
Tuntuu siltä, että kaikki kaatuu ja tunnen putoamisen voiman.
Kaikki liusuu läpi sormien ja läpi kehoni.
Tipun itse jatkuvasti alati syvemmälle.
Ehkei mitkään mailman kellukkeet pidä minua pinnalla.
Tänään kuitenkin oloni oli lämmin, se oli kun muru suuteli ja halasi.
Lähellä toista, lähellä tietäen toisen välittävän huolimatta hulluudesta.
Tahtoisin sammuttaa ahdistuksen ja kaiken pahan pois, kun Teemu on paikalla.
Häpeän sitä vaikkei niin pitäisi olla.
En tahdo näyttää tai tunnustaa heikkouttani.
En edes huomenna uskalla olla psyykkeeni seurana kun pikkuveljeni näen.
Tahdon olla esimerkki jota voi arvostaa.
Esimerkki joka ei vie ketään pohjalle jossa itse asun ja olen asunut.
Hulluuden mittarin lukemissa tuhat ja sata.
Mitä tahansa rakkaimpien eteen tekisin, niiaisin ja pussaisin.
Näyttelisin itseni vaikka hengiltä jotta ihmiset olisivat iloisia ja uskoisivat minun elävän.
Todellisuuden silti itse tiedän ja se repii minua.
Päivä kerrallaan, aina vain isompia paloja ja se sattuu.
Ruumiini jopa ahdistaa niin etten tahdo pitää edes pientä murua sisälläni, tunnen kuinka se sulaa kehooni ja kasvan.
Se on kuvottavaa, se on oksettavaa ja sairasta.
Koko mailmani jälleen muuttavaa...
Tyttö aamulla onnellisena sanoi, kuinka näyttää aamupalani ja syömiseni hyvältä.
Söin lääkkeeni ja sulkeuduin vessaan.
Pitää jaksaa ja pitää oppia elämään.
jos mä kuolen nuorena
elämäni suloisin virhe ja kertoo minusta paljon.
Varsinkin jälkimmäinen. Sanat loksahtavat paikoilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti