hei on perjantai.
 Huomaten, että kipeenä olo vei huomioni mailmasta muualle.
Silti en voi väittää ettei olo olisi ollut normaalilla mallilla olematon ja ankara.
Ankarasti ruoskien jokaista tunnetta,
 ruoskien ihoni verille jokaisesta sanasta joita sanon tarkoittamatta,
Rangaisten itseäni, kun satutan toista vaikken niin tahdo.
 Anteeksi on jo pyydetty aivan liian monta kertaa.
 Niin monta, että koko sanaa anteeksi ei kuulu.
Se on kahinaa, joka hukkuu meluun jossa naurahdellen minuun katsotaan.
 Ihmekkään, jos minua vältetään.
Miksi altistaa itseään kaikelle pahuuden syövereille, kun vaihtoehtoina on elämä ja sen arvostus.
 Tämä tyttö, kun voi vain tunnustaa aina vain uudelleen uudelleen itkevänsä iltaisin ja sanoen äänettä etten jaksa enää.
 "Antaisivat pirut minun vain nukahtaa ja unohtaa".
Kumittaisin koko kirjeen elämästäni, jos löytäisin sen pyyhekumin.

Viimeiset yönpikku tunnit mielessäni on vilissit tuhat sanaa joita tahtoisin kirjoittaa, sanoja joita voisin rakkaimmille sanoa.
 Huolimattakaan kaupunkien markkina ajatuksista en ole saanut sanaakan paperille, en ulos itsestäni.
Hiljaa olen käpertynyt aina vain syvemmälle peiton alle
pidättäen henkeä.
Tolkuttaen tietenkin itselleni sitä, että huomenna sitten on parempi päivä. Helpompi päivä edes kirjoittamiselle

Loskainen keskiviikko

Päivät jatkavat kulkuaan, sitten taas ajan myötä elämäni kantautuu ohitseni liian nopeasti.
 Kaikki menee hukkaan tai susien suuhun nopeammin, kuin uskonkaan.
Ehdin hädin tuskin silmiäni sulkemaan yön jo tullessa.
Aamu nousee ennen unta eikä levosta ole tietoakaan.
 Ruumiini tuntuu takkuiselta,
se painaa niin etten jaksa sitä kantaa,
 Väsyttää niin, että hengittäminenkin tuntuu jo työltä.
Kuitenkaan mieleni ei anna hetkeksi anteeksi olemassa oloaan enkä saa vain nukahtaa.

Sitten taas ahdistaa ja rintaa puristaa.

Eilen kävin verikokeissa ja ekg:ssä,
perään tuli hetken kuluttua viesti että on mentävä takaisin terkkariin sillä arvoni ovat aivan liian matalat.
Huomasin sen vasta, kun koko paska paikka oli kiinni ja jäin kotiin pyörimään kivuliaassa olossa.
Tänään lekuri käynnillä sitten lääkkeitä arvoihin ja akuutisti ensiviikon aikaan rauhoittavia.
Eipä tällä kertaa tiputusta.
Osittain onnekseni, toisaalta se olisi ollut hyvä syy kadota siksi hetkeksi jonnekkin kauas.



 Naurahtaen
, :"mitä se lekuri kelaa, kun tälläsiä lelu pillereitä
 mun nukkumiseen ja ahdistukseen antaa?"..
Samapa kai tuo, parempi se on kun ei mitään.
Voin vaan miettiä mitä se sitten keksii ens viikon ajalla.
Sen ainakin tiedän, ettei se mua kuuntele tai sitten en osaa vaan puhua.
Kukaan ei ota todesta ja naurahtaen irvistää.
 Joo syödään joka aamu puuroa ja sitten ollaan onnellisia.
Niin sen vissiin pitäisi mennä.

Kuluneen viikon jäljiltä, voisin kysyä oliko sitä edes olemassa?
 Muistikuvat kaikkien heijastuksien varjolla ovat lähes liian happamia todeksi.
Aivan liian kitkeriä välähdyksiä hetkistä jolloin lupasin huomenna nousta.
Vannoin etten enää pakene mailmaa kaivaten elämää.
 Silti päivät alkoivat, kun muut pukivat jo melkein yöpukujaan...
Miten siinä miettiä olemassa oloaan edes?...

Kone hajosi joten lähes kaikki sosiaalisuuteni kutistuu.
 Mitähän nyt,kun ei ole mitään eikä ketään.

Tyttöön ymmärtäväiseen ja liiankin suuren sydämmen omistavaan tyttöön sentään
olen nyt lähipäivinä tutustunut!
 Kiitos, kun kuunellaan ja yritetään ymmärtää.<3 nbsp="">