Kuluneen viikon jäljiltä, voisin kysyä oliko sitä edes olemassa?
Muistikuvat kaikkien heijastuksien varjolla ovat lähes liian happamia todeksi.
Aivan liian kitkeriä välähdyksiä hetkistä jolloin lupasin huomenna nousta.
Vannoin etten enää pakene mailmaa kaivaten elämää.
Silti päivät alkoivat, kun muut pukivat jo melkein yöpukujaan...
Miten siinä miettiä olemassa oloaan edes?...
Kone hajosi joten lähes kaikki sosiaalisuuteni kutistuu.
Mitähän nyt,kun ei ole mitään eikä ketään.
Tyttöön ymmärtäväiseen ja liiankin suuren sydämmen omistavaan tyttöön sentään
olen nyt lähipäivinä tutustunut!
Kiitos, kun kuunellaan ja yritetään ymmärtää.<3 nbsp="">
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti