Pyhimys - Mee varovasti

Monta päivää ollen piilossa kaikelta.
 Asuntoni ikkunoista tulvinut auringon valoa, muistuttaen se minua keväästä.
Kohta onkin taas kesä ja on pakko vain jaksaa.
Kesällähän on parempi olla vai mitä?.
Siinä uskossa olen tämän liian pitkän talven jaksanut.
ystäville luvaten, että saavat minut pian takaisin.
Kuitenkin koko ajan hiljaa mielessäni miettien, että entä jos
se ei enää riitä.

Päivät valuvat enkä muista miten hymyillään oikeasti.
 Helpompi on vaieta ja lasittunein silmin odottaa ettei minua muisteta.
Odottaa, etten itse muista kuinka joskus omistin mailmani.

Huomenna on jälleen maanantai.
 Ehkä hieman piinaa se, että jokaiselta uudelta viikolta odotan parempaa.
Todistelen itselleni tällä kertaa tekeväni kaiken mitä kuuluu.
Takaan olevani iloisempi ja elollisempi.
 Silti huomaan loppu viikosta ylensä etten ole tehnyt mitään.

Olen tyhjäpaperi, kirja jonka sivut revitty tuntematta armoa taivaan tuuliin.
Hukattu, poltettu ja rikkirevitty.

Vajotaan auringon laskiessa piiloon peiton alle,

paetaan sen viimein noustessa painajaisiimme,

me yksin eksyneet kuitenkin lopulta vain maalataan ne siivet joilla 

liitelemme tiehemme.

Sanomme vain näkemiin, silti me rakastetaan.

Tunnetaan niin paljon ettei sydän löisi koskaan sen lujempaa ja

kuihdutaan.

Muistetaan sitten taas, että me ollaan olemassa kun kukaan ei enään kuule.

Kukaan ei näe ja niin himmeinkin valomme hiipuu.

Sanamme kaikuu,

kaikki maallinen meissä vain haihtuu.

eikä kukaan lopulta tartu sinuun.

Joku ehkä huomenna ymmärtää, siltä se tuntuu.

Tietäen että valheilla valettua on koko onnellisuuden kaipuu.

Ymmärtäen, että lopulta se mitä meiltä puuttuu on itsemme.

Kai jonain päivänä on vaan aika luovuttaa?

Muistan kumminkin, kuinka äitikin aina vaan lupasi että kyllä kaikki muuttuu paremmaksi.

Se halasi pitäen kiinni kovasti sillon joskus.

Yritin aina hymyillä ja luvata yrittää kovemmin.

Ainakin sen vuoksi, että se oli niin varma että musta tulee vielä jotain hienoa.

Ja se vannoi, että musta tulee lopulta oikeasti onnellinen...

Aika vaan on kulunut ja vuodet vierinyt eikä mikään ole kuten kuviteltiin.

Lopulta vaan kaikki on mennyt enemmän solmuun ja olen sanaton.

Viikonloppu oli pikkasen railakas, vaikka lähinnä kotona sen vietin.

Naisten päivä ei mennyt ihan putkeen vaan päädyttiin riitelemään,

Tai mä päädyin ja sitten toi toinen mökötti.

Toiset kertoo, kuinka naisten päivänä mies kokkaa ja tuo kukkia

kun meillä se minä joka tapauksessa teen sen eikä toivoakaan sänkyyn tuodusta kahvista.

Välillä muutenki niin alkaa tuntumaan ettei tässä ole mitään järkeä.

Kaikki aiheuttaa isoa tai pientä riitaa ja sitten mua itkettää, kun tuntuu ettei rakasteta tarpeeksi.

Seurustelu loppupeleissä on täysin turhaa.

Helvetin rasittavaa ja satuttavaa se ainakin on.

Perjantaista sunnuntaihin meillä oli muutama hyvä kaveri.

Sellasia poikia joiden kanssa uskaltaa hymyillä ja melkeen uskaltaa olla tekemättä

niin muiden vuoksi.

Ainakin mun päässä taisi pyöriä eiliseen asti.

Eilen herätessä en kyllä olisi halunnut koko sunnuntaita ja luulin kuolevani.

Koko kehoni suorastaan huusi pahaa oloaan.

Edes vesi ei pysynyt sisällä ja kuivuneena sitten mietin, että onko

se vatsa tauti vaiko se, että itse sen olon olin aiheuttanut.

Kaikki mitä edes yritin syödä tai juoda maistui kamalalta ja jo sekunnissa lensi kaaressa ulos..

Ei minun sunnuntaini ja itketti.

Tällä viikolla sitten laitettava taas yhteishaku.

Tällä kertaa vaan joustavana, niin ainakin sitten tiedetään mun olevan hullu ja hankala.

Sellanen vähän raukka ihmiseksi.

Toisena tavoitteena pidän sen, että kävisin uimassa tai salilla.

Nyt kun toi paino on lähtenyt laskuun ni turhaan sitä heti nostamaankaan.

Ehkä vihdoin kehtaisin huoletta tänä vuonna käydä rannalla!