Vajotaan auringon laskiessa piiloon peiton alle,
paetaan sen viimein noustessa painajaisiimme,
me yksin eksyneet kuitenkin lopulta vain maalataan ne siivet joilla
liitelemme tiehemme.
Sanomme vain näkemiin, silti me rakastetaan.
Tunnetaan niin paljon ettei sydän löisi koskaan sen lujempaa ja
kuihdutaan.
Muistetaan sitten taas, että me ollaan olemassa kun kukaan ei enään kuule.
Kukaan ei näe ja niin himmeinkin valomme hiipuu.
Sanamme kaikuu,
kaikki maallinen meissä vain haihtuu.
eikä kukaan lopulta tartu sinuun.
Joku ehkä huomenna ymmärtää, siltä se tuntuu.
Tietäen että valheilla valettua on koko onnellisuuden kaipuu.
Ymmärtäen, että lopulta se mitä meiltä puuttuu on itsemme.
Kai jonain päivänä on vaan aika luovuttaa?
Muistan kumminkin, kuinka äitikin aina vaan lupasi että kyllä kaikki muuttuu paremmaksi.
Se halasi pitäen kiinni kovasti sillon joskus.
Yritin aina hymyillä ja luvata yrittää kovemmin.
Ainakin sen vuoksi, että se oli niin varma että musta tulee vielä jotain hienoa.
Ja se vannoi, että musta tulee lopulta oikeasti onnellinen...
Aika vaan on kulunut ja vuodet vierinyt eikä mikään ole kuten kuviteltiin.
Lopulta vaan kaikki on mennyt enemmän solmuun ja olen sanaton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti