secret song

sunday

Seinät tuntuu kaatuvan niskaan..
 Joka kerta, kun asiat tuntuvat olevan edes hieman raiteillaan
kaatuu ämpärillinen paskaa niskaan..
Joka kerta. Eikä tälle ole poikkeuksia.

Nyt vain vaietaan ja odotellaan...
 Positiivist'ä kyllä, kulta tuli kotiin tänään.
Itse kyllä olin niin unessa etten kyennyt mihinkään, mutta
ystävä rakas avasi sentään oven.

Eilen tuli käytyä Pekan kanssa elokuvissa, ja syömässä.
 Pohdittiin sitä, että ihme ettei ole perjantai 13.
Illan viettoemme oli, kuin epäonnisten sattumuksien sarja.
 Ja poika söi falafel hampparini vahingossa, ihmetellen vain
"kanapihvin" hiivaista makua..
Ehheh..
 Isänmaallinen mies oli ihan jees.
Parempikin toki olisi voinut olla, mutta seura teki tepposensa
ja minulla oli kivaa, oikeasti!
 Ystävä pitää kädestäni, vaikka tuulisi kuinka.
Ei irrota ennakkoluuloisesti, eikä luulottomasti.

Ehkä en hetkeen lähde ihmisten ilmoille, tai sitten juuri lähdenkin enkä
jää kotiin..
Liikaahan aikaa täällä on vietetty.
Ja pelätty, ettei nähdä huomista.
 Jospa sitten huomenna varaisin sen lääkärin, tai menen päivystykseen.
Tuskin nämä monta päivää kestäneet rintakivut ovat normaaleja..
Puhumattakaan, ohella olevista muista vaivoista ja kivuista.

Enkä minä halua kuolla.
 Tulee se rauha tai ei,
 niin en ole valmis vielä ottamaan asiasta selvää.

fix you
just close your eyes while you're listening, and all your worries and pain will disappear.

Rakastan kultaa.. siitä ei ole epäilystäkään!
 enemmän, kuin ketään tai mitään.
Olisipa jo huominen, ja poika tulis kotiin.

jouluilua

love & other drugs

Kasvan, kun aika kuluu.
Minä vanhenen, mutta lyhistyn päivä päivältä vain enemmän.
 Kaadun, kun minua heikottaa.
Nukun, kun en jaksa olla todellinen.

Joulu ei tunnu tänäkään vuonna juuri miltään.
 Korkeintaan se ahdistaa ja stressaa.
Vielä hetki sittenhän tämä aika oli, kuin taikaa.
Oli lämmin villasukat jalassa ja hymyilytti, kun kaupassa soi
joululaulut.
 Näinä hetkinä petteripunakuonot saa minut voimaan pahoin.
En tahdo olla joulukuussa olemassa.
En tahdo muistaa miten tästä olen joskus nauttinut, sillä enää en osaa.
Ilman perhettä ei joulu ole joulu, se ei ole mitään muuta kuin vaan vesisadetta syksynlailla.
Ilman toivoa ei tule onnea, eikä kotia ole olemassakaan.

Haluaisin huutaa, huutaa niin korkealta ja kaukaa ettei ääneni sen jälkeen kantaisi.
 Miksi minun on suljettava kaikki salaisuudet meidän kahden väliin, jos toinen saa
kertoa kelle tahansa.. Mitä tahansa...
 shh.. en tahdo olla salaisuuksien muuri.
En enää.
 En tiedä edes tahdonko olla enää tässä ja nyt.
Onko näin hyvä, vai onko parempi luovuttaa?
Ainakin silloin olisi hieman helpompaa.
 Kukaan ei enää pitäisi kiinni minusta, ja olisin vapaa lentämään kauas pois.
Voisin viimein sanoa ja naurahtaa, heihei ja tavataan ensielämässä.

 Tuntuu pahalta sanoa ääneen, etten usko meidän olevan olemassa enää ollenkaan.
Sattuu, jopa niin etten kyyneliä kykene pidättämään.
 En kuitenkaan tahdo olla yksin.
 Vaikka jokatapauksessa olen enemmän yksin nyt, kuin koskaan.
Hän vei sieluni, ja minut aivan kokonaan.
Rakastaminen sopii ehkä joillekkin, muttei minulle sitten alkuunkaan.

cold-go away

vittu!

Vuodet vaihtuu, mutta minä en muutu vaikka yrittäisin kuinka.

On päästävä pois.
 Niin kauas, kuin jalkani jaksavat minua kuljettaa.

Said i'm not afraid, that am brave enough.

En enää tiedä pitäiskö minun itkeä vai nauraa..
 Olla vaiko ei olla.
Lähteä vai jäädä.
 Huudan heihei, mutta vaieten hukkuessani juoksuhiekkaan.

Tänään ei ole valoisaa, lumestakaan kun ei ole tietoakaan.
 Musta joulu, mikä sen hienompaa?
Kaipa se kuvastaa meidän melankoliaa.
 Tältähän kaikki kuitenkin minun silmin katsottuna näyttää.
Jos ei ole tarpeeksi harmaata, niin hetkessä kaikki kuitenkin sumenee...
 Jos tuntuu hetken siltä, että voisi jopa hymyillä saa aina pian
todeta ettei kannata.
 Eikä äänet lakkaa huutamasta minulle.
Mieleni ei hiljene, eikä se sammu vaikka joisi kymmenen pulloa koskenkorvaa.
 Älä luota, älä kuuntele, älä katso silmiin ja ole itse jälleen sinisilmäinen.
Mikään ei ole ikuista.
Aika kuluu ja me harmaannumme.

Yhdestä asiasta kuitenkin olen varmempi, kuin koskaan.
 En ole onnellinen, enkä saavuta sitä koskaan.
En ainakaan tässä elämässä.
En tällä tavalla.

Pelkään elää,
 mutten uskalla lakata hengittämästäkään.
 En voi lakata ajattelemasta sitä, että entä jos kipu ei lakkaakkaan..
Entä jos se ei turrukkaan ja tuonpuoleinen ruoskii minua kaikista virheistä joita olen
tehnyt uudestaan ja uudestaan.
Oppimatta virheistäni, mutta maksaen tuhansin kerroin veroni.
 maksan aina rakkaillani, menettäen heidät yhden kerrallaan.
Kipeästi, mutta lopulta menettäen jokaisen muruakin myöten.

Kumpa löytäisin käden joka tarttuisi omaani.
Päästämättä irti,
 Luvaten olla ja jäädä luokseni lähtemättä vaikka sattuu.
 Sellaisen joka ei irrtota otettaan vaikka myrsky ei laantuisikaan.

Pelottaa...
 Pelkään ettei mua varten olekkaan pelastajaa, ei supersankaria vaikka kaikilla muilla on.
Pelkään etten riitä koskaan, etten ylety koskaan tarpeeksi korkealle saavuttaakseni onnea.
Yletyn vain alimpiin lämmön aalltoihin auringosta.
Niihin jotka saavat ihon kanan lihalle ja hampaat kalisemaan.