Olla vaiko ei olla.
Lähteä vai jäädä.
Huudan heihei, mutta vaieten hukkuessani juoksuhiekkaan.
Tänään ei ole valoisaa, lumestakaan kun ei ole tietoakaan.
Musta joulu, mikä sen hienompaa?
Kaipa se kuvastaa meidän melankoliaa.
Tältähän kaikki kuitenkin minun silmin katsottuna näyttää.
Jos ei ole tarpeeksi harmaata, niin hetkessä kaikki kuitenkin sumenee...
Jos tuntuu hetken siltä, että voisi jopa hymyillä saa aina pian
todeta ettei kannata.
Eikä äänet lakkaa huutamasta minulle.
Mieleni ei hiljene, eikä se sammu vaikka joisi kymmenen pulloa koskenkorvaa.
Älä luota, älä kuuntele, älä katso silmiin ja ole itse jälleen sinisilmäinen.
Mikään ei ole ikuista.
Aika kuluu ja me harmaannumme.
Yhdestä asiasta kuitenkin olen varmempi, kuin koskaan.
En ole onnellinen, enkä saavuta sitä koskaan.
En ainakaan tässä elämässä.
En tällä tavalla.
Pelkään elää,
mutten uskalla lakata hengittämästäkään.
En voi lakata ajattelemasta sitä, että entä jos kipu ei lakkaakkaan..
Entä jos se ei turrukkaan ja tuonpuoleinen ruoskii minua kaikista virheistä joita olen
tehnyt uudestaan ja uudestaan.
Oppimatta virheistäni, mutta maksaen tuhansin kerroin veroni.
maksan aina rakkaillani, menettäen heidät yhden kerrallaan.
Kipeästi, mutta lopulta menettäen jokaisen muruakin myöten.
Kumpa löytäisin käden joka tarttuisi omaani.
Päästämättä irti,
Luvaten olla ja jäädä luokseni lähtemättä vaikka sattuu.
Sellaisen joka ei irrtota otettaan vaikka myrsky ei laantuisikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti