Minä vanhenen, mutta lyhistyn päivä päivältä vain enemmän.
Kaadun, kun minua heikottaa.
Nukun, kun en jaksa olla todellinen.
Joulu ei tunnu tänäkään vuonna juuri miltään.
Korkeintaan se ahdistaa ja stressaa.
Vielä hetki sittenhän tämä aika oli, kuin taikaa.
Oli lämmin villasukat jalassa ja hymyilytti, kun kaupassa soi
joululaulut.
Näinä hetkinä petteripunakuonot saa minut voimaan pahoin.
En tahdo olla joulukuussa olemassa.
En tahdo muistaa miten tästä olen joskus nauttinut, sillä enää en osaa.
Ilman perhettä ei joulu ole joulu, se ei ole mitään muuta kuin vaan vesisadetta syksynlailla.
Ilman toivoa ei tule onnea, eikä kotia ole olemassakaan.
Haluaisin huutaa, huutaa niin korkealta ja kaukaa ettei ääneni sen jälkeen kantaisi.
Miksi minun on suljettava kaikki salaisuudet meidän kahden väliin, jos toinen saa
kertoa kelle tahansa.. Mitä tahansa...
shh.. en tahdo olla salaisuuksien muuri.
En enää.
En tiedä edes tahdonko olla enää tässä ja nyt.
Onko näin hyvä, vai onko parempi luovuttaa?
Ainakin silloin olisi hieman helpompaa.
Kukaan ei enää pitäisi kiinni minusta, ja olisin vapaa lentämään kauas pois.
Voisin viimein sanoa ja naurahtaa, heihei ja tavataan ensielämässä.
Tuntuu pahalta sanoa ääneen, etten usko meidän olevan olemassa enää ollenkaan.
Sattuu, jopa niin etten kyyneliä kykene pidättämään.
En kuitenkaan tahdo olla yksin.
Vaikka jokatapauksessa olen enemmän yksin nyt, kuin koskaan.
Hän vei sieluni, ja minut aivan kokonaan.
Rakastaminen sopii ehkä joillekkin, muttei minulle sitten alkuunkaan.
cold-go away
vittu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti