Tyttö itke vaan, vaikkei se mitään kyllä auta.

Eilisin silmin aamukahvia ja tupakkaa.

Enkä eilen suunnitellut yöunien unohtamista...
Mutta enhän minä ikinä..
Aurinkolasien takaa naureskelin. Melkein jopa tuntien onnellisuuden kaltaisia
lihaskramppeja poskipäissä. 
Hymy maistui makeammalta, kuin linnanmäen hattara.
Silloin aamupäivän aurinko lämmitti hetken varmaan koko korsoa.

Epäilin salaa jo seonneeni lopullisesti.

Mielialat vaihtelevat, vuoristorataa hurjemmin.
En pysy perässä kuitenkaan, joten turha juosta jäädäkseen jälkeen.
Tunnekuohuista on muutkin vaihteeksi "kärsineet".
Enkä tiedä oikein, että pitäisikö itkeä vai nauraa?

Kun varsinkin aamusin aina vituttaa.

Tai sama se onko aamu vai ilta, päivistä sekä öistä sitten hiiskumattakaan.
Hymyn joudun väkisin vääntämään, ja vituttaahan se niin ettei voi olla
nauramatta itselleen.

"Tekisit elämässäs jotain, niin helpottas."
Noin se tais mua lohduttaa, se jota en saa mielestä sitten millään.
Se ihminen syö mua oikeesti sisältä haarukalla ja veitsellä.
Jos siitä olisi hyötyä, niin varmaan hakisin sille kuun taivaalta.
Voisin rukoillakkin, vaikken siihen uskokkaan.
Anelua olen kokeillut, muttei se minua muuta tähdeksi.
Tytöksi, jota ennen rakastettiin,
johon poika rakastui.
vittu!
hes wants to know am I still a slut

https://www.youtube.com/watch?v=KDRWooC9RhI&list=PLsIKrZvAzXJIT26Aw8N_VxsXCr4KjogS0

All these words rushing round inside my head

Kierrän kehää, koittaen löytää sen mitä minulta puuttuu.
 Koittaen keksiä, mikä minua vaivaa.
Mikä minussa on vialla, kun en koskaan ole sitä mitä pyydetään.
 Loppujen lopuksi piituteni ei riitä kovinkaan kauas, ja matkani jääkin lyhyeen.
Askeleiden kaiku ei kanna kauas ja hälvenen savun tavoin ilmaan.
 Kun ei se kuitenkaan minua rakasta, eikä ole kertonut aiemmin vaikka vannottiin
mitä vannottiin.
 Luvattiin, että puhutaan.
Halattiin ja se yksi puhui suoraan sanottuna paskaan kaiken tuon aikaa, kun
minä hullu uskoin ja rakastin sekuntti sekuntilta vain enempi.
 Valheet, ne suututtaa ehkä eniten.
Saa minut sortumaan, saa minut rauniotakin kelvottomammaksi.

Nyt istun yksin keskellä pimeää asuntoa ja voin vain pohtia sitä, miten olisin
voinut olla jotakin paljon parempaa.
 Mielessäni pyytelen häneltä anteeksi, anteeksi kaikesta.
Anteeksi että käskin siivoamaan, ja anteeksi että rakastan vielä ja varmaan aina liikaa!

Muuten mun elämä onkin aika naurettavan sekaisin.
 Yritän juosta joka päivä vain kovempaa, mutta aina törmäten ongelmaan ettenhän
minä pääse karkuun itseäni.
Enkä varsinkaan kipua, jossa kahlaan kumisaappat täynnä nastoilla täytettyjä reikiä.

vähemmänkin vois sattua edes välillä

Nyt taitaa olla mun vuoro olla vainaa.
 Kun ajattelu riipii rintaa niin ettei henki kulje ja sydän takoo tuhoisaan tahtiin.
Kokeilen varpaalla vähän onko veri vettä sakeampaa.
 Kylmää se ainakin on, niin että iho menee kananlihalle.
Sinne sekaan vaan mennään vähä niin, kun uimaan ilman kellukkeita.
Ilman uimataitoa ja vajoan, hukun ihan huomaamatta.
 Enkä huuda apua, kun kukaan ei kuule kumminkaan.
En vaan tahdo, kun kumminkin olisin yksin sitten loppujen lopuksi.
Olin kuinka hyvä tai huono tahansa.
En kumminkaan ole tarpeeksi, en riitä vaikka venyisin kuinka.
 Aina jotain puuttuu...

Mikään ei ole mennyt suunnitelmien mukaan.
 Jatkohoito loppui ennen, kun ehti edes kunnolla alkaa.
ja minä olen enemmän pihalla, kuin ennen selviämistä kaikesta.
 Ja missä välissä kaikki kääntyikään näin nurin perin?
Kun en muista, ja haistan ilmaa joka on täynnä huumaavia aineita.
 Mitä vaan, jotta ei tuntisi mitään.
Vaikka sitten viinaa, jottei tarttisi olla oikeasti olemassa.

Kyllä ne päivät selvinkin päin menee, mutta kun en ehdi edes yrittää kun vaan vahingossa on mennyt
jotain. Tai sitten nauran ihan hulluna, enkä tiedä olenko edes hereillä? heihei huominen, kun vähän nautitaan ja maistetaan myrkkyä kirpeämpää katkeruutta.
 Kumpa voisin lakata muistamasta pojan, jota rakastan niin että koko mailma tuntuu
romahtaneen niskaan, kun todellisuus iski vasten kasvoja heräten yksin tyhjästä asunnosta.
 Kulta ei rakastakkaan minua.
Mikään ei enää muuta sitä, kuinka mä inhoon sitä mitä mä olen.
Kuinka mä vihaankaan heikkouttani ja tätä kaikkea uskoa jonka takia nyt kärsin.

sunnuntai nyt varmaan on

Millonkohan mä tänne viimeks kirjotin?..
mutta eihän mulla ole konettakaan niin, olkoon se hyvä selitys.
Syy kaikkeen tähän mailmani romuttumiseen.
Mutta, kun en vaan enää jaksanutkaan.

Tuntui vain, että nyt on viimeisetki rippeet minusta viety,
 kun jäin yksin.
En ole halunnut ajatella asiaa, kun se sattuu.
 Pakenen, juoksen ja taistelen itseni joka päivä vain pakenemaan.
Ruoskimaan itseäni kovemmin, kun en osaa lopettakkaan jatkuvien virheiden toistelua?

Mulla on vaan liikaa sanoja, joita jäi sanomatta.
Liikaa rakkautta joka toi mukanaan ruhjeita.
 Nyt en tiedä edes mitä tunnen, enkä tiedä olenko edes enää elossa.
Ja vaikka olisin nyt niin, en usko huomiseen.
 Ja vielä vähemmän hetken tulevien tapahtumien sarjoihin.
Olisi kiva oppia viimein pärjäämään.
 Mutta, kun en pysty.
Mutta miksi tuntuu näin saatanan pahalta vaikka toinen sanoo ettei
hänellä ole edes ikävä.
 Lähti kokonaan, sanomatta syytä jonka ymmärtäisin.
Teemu onkin varmaan tyytyväinen tähän lopputulokseen.
 Sai hän minut sekaisin kokonaan, rakastumaan, kaikesta luopumaan,
sa jotenkin minut vain luottamaan.
 Teemu koituukin, kuten arvelin minun tuomiokseni.

Itse päädyn vain syvemmälle ja syvemmälle tätä kaikkea
joka kietoo minua pikkusormensa ympärille.
 Mitä vain, jotta edes hetken olisi helpompi hengittää.

Pelottaa, eikä kukaan ota kädestä kiinni eikä lohduta,.
Loppujen lopuksi ei kukaan edes kuuntele.
 Loppupeleissä me kaikki sitten ollaankin yksin täällä.
Joihinkin meistä vain sattuu elämän ensimmäisestä henkäyksestä asti.
 Eikä me osata sitä selittää, me ollaan vaan ja ajaudutaan lopulta kuolemaan.
Ennen aikojaan meidät kuopataan.
Ei sitä kauniimmin voi sanoa.

Vittu, mitä syyllityyttä ja vihaa.