mutta eihän mulla ole konettakaan niin, olkoon se hyvä selitys.
Syy kaikkeen tähän mailmani romuttumiseen.
Mutta, kun en vaan enää jaksanutkaan.
Tuntui vain, että nyt on viimeisetki rippeet minusta viety,
kun jäin yksin.
En ole halunnut ajatella asiaa, kun se sattuu.
Pakenen, juoksen ja taistelen itseni joka päivä vain pakenemaan.
Ruoskimaan itseäni kovemmin, kun en osaa lopettakkaan jatkuvien virheiden toistelua?
Mulla on vaan liikaa sanoja, joita jäi sanomatta.
Liikaa rakkautta joka toi mukanaan ruhjeita.
Nyt en tiedä edes mitä tunnen, enkä tiedä olenko edes enää elossa.
Ja vaikka olisin nyt niin, en usko huomiseen.
Ja vielä vähemmän hetken tulevien tapahtumien sarjoihin.
Olisi kiva oppia viimein pärjäämään.
Mutta, kun en pysty.
Mutta miksi tuntuu näin saatanan pahalta vaikka toinen sanoo ettei
hänellä ole edes ikävä.
Lähti kokonaan, sanomatta syytä jonka ymmärtäisin.
Teemu onkin varmaan tyytyväinen tähän lopputulokseen.
Sai hän minut sekaisin kokonaan, rakastumaan, kaikesta luopumaan,
sa jotenkin minut vain luottamaan.
Teemu koituukin, kuten arvelin minun tuomiokseni.
Itse päädyn vain syvemmälle ja syvemmälle tätä kaikkea
joka kietoo minua pikkusormensa ympärille.
Mitä vain, jotta edes hetken olisi helpompi hengittää.
Pelottaa, eikä kukaan ota kädestä kiinni eikä lohduta,.
Loppujen lopuksi ei kukaan edes kuuntele.
Loppupeleissä me kaikki sitten ollaankin yksin täällä.
Joihinkin meistä vain sattuu elämän ensimmäisestä henkäyksestä asti.
Eikä me osata sitä selittää, me ollaan vaan ja ajaudutaan lopulta kuolemaan.
Ennen aikojaan meidät kuopataan.
Ei sitä kauniimmin voi sanoa.
Vittu, mitä syyllityyttä ja vihaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti