Nyt taitaa olla mun vuoro olla vainaa.
Kun ajattelu riipii rintaa niin ettei henki kulje ja sydän takoo tuhoisaan tahtiin.
Kokeilen varpaalla vähän onko veri vettä sakeampaa.
Kylmää se ainakin on, niin että iho menee kananlihalle.
Sinne sekaan vaan mennään vähä niin, kun uimaan ilman kellukkeita.
Ilman uimataitoa ja vajoan, hukun ihan huomaamatta.
Enkä huuda apua, kun kukaan ei kuule kumminkaan.
En vaan tahdo, kun kumminkin olisin yksin sitten loppujen lopuksi.
Olin kuinka hyvä tai huono tahansa.
En kumminkaan ole tarpeeksi, en riitä vaikka venyisin kuinka.
Aina jotain puuttuu...
Mikään ei ole mennyt suunnitelmien mukaan.
Jatkohoito loppui ennen, kun ehti edes kunnolla alkaa.
ja minä olen enemmän pihalla, kuin ennen selviämistä kaikesta.
Ja missä välissä kaikki kääntyikään näin nurin perin?
Kun en muista, ja haistan ilmaa joka on täynnä huumaavia aineita.
Mitä vaan, jotta ei tuntisi mitään.
Vaikka sitten viinaa, jottei tarttisi olla oikeasti olemassa.
Kyllä ne päivät selvinkin päin menee, mutta kun en ehdi edes yrittää kun vaan vahingossa on mennyt
jotain. Tai sitten nauran ihan hulluna, enkä tiedä olenko edes hereillä? heihei huominen, kun vähän nautitaan ja maistetaan myrkkyä kirpeämpää katkeruutta.
Kumpa voisin lakata muistamasta pojan, jota rakastan niin että koko mailma tuntuu
romahtaneen niskaan, kun todellisuus iski vasten kasvoja heräten yksin tyhjästä asunnosta.
Kulta ei rakastakkaan minua.
Mikään ei enää muuta sitä, kuinka mä inhoon sitä mitä mä olen.
Kuinka mä vihaankaan heikkouttani ja tätä kaikkea uskoa jonka takia nyt kärsin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti