Edelleen aamutupakalla hetken mietin, miksikö maa on niin vihreä?

Missä kylmä ja kolea, märkiä sukkia laskemattakaan.

Sen pitäisi tarkoittaa heihei masennukset sun muut, mutta edelleen

odotan maniaakin,

Energiaa, pienen tytön sisällä tanssivin hetkien elämästi täysillä kerrankin.

Jps keksisin osaisin liitäisin täältä pois välittömästi.

niin kuas että kaikki elämä katoaa, ja tahtoessani

saisin mahdollisuuden aloittaa alusta!

Mutta loppun, kun miettii tajuaa.

 ettei todellakaan eläisi edes sitä yhtä vuotta uudelleen.

Joka paikassa, kun piilee tuska.

Se paha, joka syö ja syö, se ottaa kaiken muttei anna mitään.

Vain sen ettei pelkää enää kuolemaa.

Sitä odotetaan, mutta kukapa kertoisin milloin viisarit lakkaa liikkumasta.

Kuka kertoo, mitltä se tuntuu? 

Toivon kovin ettei siellä jossain (luultavasti matojen syötävänä maan alla)

olisi ikävää, sana kaipuu olisi vain entistä elämää.

Some people laugh, some people cry Some people live, some people die

"Sydämeni, vaikka vannoin
Sitä koskaan antais en
Silmän välttäessä
Rikoin tuon lupauksen

Vuokses sun"

Viimeinen vuorokausi on ollut...

no miten sen sanoisikaan, kun en tiedä mikä on totta ja mikä tarua?

En erota päivää yöstä,

en unta todesta, 

en ole ja silti sattuu, kun 

"Sinä maalaat mieleni niin kauniiksi
Kuin huume suonissani loputtomasti virtaa
Sinä jäät minun sisääni ja aikojen halki
Rakkautemme virtaa

On hetkiä kun en tahdo muistaa
Aikaa kuilun reunalla
Näen kaiken kauniimpana
Sinun vuoksesi"

En oikeen tiedä, miten saisin itseäni niskasta kiinni.

Kun pitää olla ja täytyy jaksaa juosta, 

Pakko pitää sumu silmissä,

ettei näkisi sitä mitä pelkää eniten,

ettei tuntisi tätä kaikkea,

En edes pidätä hengitystä, mutta minulla ei ole tilaa hengittää.

Kohta taas se pussaa ja sulkee oven perässään.

Kivuttomasti ja unohtaa kaiken taakseen.

                                               Kaikki vaan katoaa ja mä olen vaan pahaa unta, 

                                                      sä mulle kulta ja tyhmänä uskon aina kaiken,

vaikkei aiemmatkaan haavaat oo parantunu.

Ne eivät koskaan arpeudu, ja loputtomiin sattuu ja sattuu.

Mitä on elämä?

Mistä sen löytää?

Entä miten elää, ellei usko yhtään itseensä.

Niin monesti on tallottu, rikottu, rikki revitty ja viety kaikki.

En voi, kumminkaan kieltää etteikö elämä

erikulmasta katsoen paljon täynnä hetkiä unelmista.

muistikuvia ainakin.

Melkeen voisin sanoa, että vituttaa niin ettei muita tunnetiloja ole minulle.

Tahtoisin huutaa.

Huutaa!!

 Juuri niin helvetin hullusti, ettei ääntä lähtisi seuraavaan viikkoon.

Saisin viimein, sen syyn vaan kadota kuoppaan jota olen kaivanut alleni.

Tekosyy olla vähän vähemmän olemassa,

hyvä syy olla sekaisin ja nauraa ajatellessa kuolemaa.

Sumun seassa voin sanoa etten välitä,

ettei haittaa, ei satu ja lisään

lauseen loppuun rumia sanoja, jotka takuulla kirpasee.

Nytkään en oikeen muista, millon oon ollut tässä mailmassa viimeksi.

Kun en uskalla edes yrittää,

kun en osaa kuitenkaan,

Sen näkee jos toinen edes yrittää itkeä salaa,

ja turhaan se on valehdellu koskaan..

Ja kai se joskus luuli, etten mä huomaa.

En kai koskaan oo ollut, saman veroinen.

Aina se vähän liian vaikee, 

hölmö, jolta on lähtenyt melkeen kaikki muutmit laaksosta.

pics