Sulaa Sadetta

"Sydämeni, vaikka vannoin
Sitä koskaan antais en
Silmän välttäessä
Rikoin tuon lupauksen

Vuokses sun"

Viimeinen vuorokausi on ollut...

no miten sen sanoisikaan, kun en tiedä mikä on totta ja mikä tarua?

En erota päivää yöstä,

en unta todesta, 

en ole ja silti sattuu, kun 

"Sinä maalaat mieleni niin kauniiksi
Kuin huume suonissani loputtomasti virtaa
Sinä jäät minun sisääni ja aikojen halki
Rakkautemme virtaa

On hetkiä kun en tahdo muistaa
Aikaa kuilun reunalla
Näen kaiken kauniimpana
Sinun vuoksesi"

En oikeen tiedä, miten saisin itseäni niskasta kiinni.

Kun pitää olla ja täytyy jaksaa juosta, 

Pakko pitää sumu silmissä,

ettei näkisi sitä mitä pelkää eniten,

ettei tuntisi tätä kaikkea,

En edes pidätä hengitystä, mutta minulla ei ole tilaa hengittää.

Kohta taas se pussaa ja sulkee oven perässään.

Kivuttomasti ja unohtaa kaiken taakseen.

                                               Kaikki vaan katoaa ja mä olen vaan pahaa unta, 

                                                      sä mulle kulta ja tyhmänä uskon aina kaiken,

vaikkei aiemmatkaan haavaat oo parantunu.

Ne eivät koskaan arpeudu, ja loputtomiin sattuu ja sattuu.

Mitä on elämä?

Mistä sen löytää?

Entä miten elää, ellei usko yhtään itseensä.

Niin monesti on tallottu, rikottu, rikki revitty ja viety kaikki.

En voi, kumminkaan kieltää etteikö elämä

erikulmasta katsoen paljon täynnä hetkiä unelmista.

muistikuvia ainakin.