Ahdistuksen määrä on jälleen katossa.
Riemu joka repii sisuskalujani,
nousee jopa sen katon rajan yläpuolelle.
Olen minä havainnut sen, että kotona ollessa ahdistaa aina enempi.
Yksin täällä, seinien sisällä joita verhoaa irvikuvia eilisestä ja huomisesta.
muistojen kolisevat luurangot saattavat vain naurahtaa, kun itken toistamiseen...
Ennen en sentään ollut yksin.
Minulla oli kulta, ja olin varma että mikään ei voi häntä minulta viedä.
Olin varma, että hän rakastaa minua puhtaasti ja täysin ehdoitta.
Kummatkin ollaan tehty huonoja valintoja,
myös virheitä.
Muttei kukaan ole täydellinen.
Ei me yhdessä olla oltu sitten talven katkoreissun jälkeen.
Ollaan me jotain leikitty, kesän alussa ehkä sanattomasti yritetty mutta tuloksetta.
Poika pakenee, kun yritän häntä tavoittaa.
Sanoisin, että no paetkoon.
Mutten pysty, en nyt enkä tuskin koskaan.
Mutta, jos jostain olen varma niin siitä,
etten pysty enää koskaan luottamaan yhteekään ihmiseen.
En mieheen enkä naiseen.
Mikään, kun ei ole ikuista.
Ja lopulta jokainen meistä on yksin.
fuuck, tarvitsen vedot vaikkei nekään vaan auta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti