Mitähän sitä nyt sanoisi, mistään.
Koko elämä tuntuu menneen täysin päälaelleen,
kaikki on muuttanut muotoaan ja en tunnista kenenkään kasvoja.
En erota hyvää enkä pahaa, korkeintaan
kaikki pahuus vetää minua magneetin tavoin itseensä.
Kaikki joskus mokaavat, mutta
minä mokaan aina!
Jos sitä katkolle menoa miettis oikeesti.
Aikuisten oikeesti menisin torstaina h-klinikan päivystyksee ja katkojonoo.
Sais hetken hengähtää tätä koko helvetin elämää.
Samalla tekisin onnelliseksi muut.
Ehkä jopa itseni joskus.
En minä tiedä miltä minusta tuntuu.
Tai tiedän ,
mutten vain uskalla paljastaa totuuden kasvoja itselleni.
mutten vain uskalla paljastaa totuuden kasvoja itselleni.
En vielä.
Jos vähän aikaa.
Tai huomenna?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti